Amerikan Ihmemaa - osa #2

Viime kerralla kulttuurieroja käsitellessäni juttelin hieman kotiin ja asumiseen liittyvistä asioista - tämä kakkososa käsittelee oikeastaan vain ja ainoastaan niitä tilanteita ja asioita, joihin kohtaa ihmisten ilmoilla ollessaan. Toki tähänkin kategoriaan mahtuisi kymmenittäin enemmänkin asioita ja tarkempaa, purevampaa analyysia - mutta eiköhän me tälläkin listauksella ainakin alkuun päästä!

Osat kolme ja neljä ovat odottelemassa julkaisuaan - stay tuned.

Small talk. Jäyhään ja vetäytyvään suomalaiseen kulttuuriin verrattuna selkeimmin esille pistäviä seikkoja ovat ainakin minulle olleet ihmisten avoimmuus, hyväntuulisuus ja tietynlainen pirteys. Ja vaikka siitä osa olisikin teeskenneltyä, ja kaupan kassojen hymyjenkin takana voi olla vaikka kuinka ärsyttävä päivä kotona, kyllä se (teko)hymykin silti piristää kummasti omaakin mielialaa ja saa paremmalle tuulelle. Myyjä tiskin takana saattaa missä tahansa vaiheessa ihan täydellisen yllättäen kehua kenkiä / meikkiä / laukkua / jotakin, joka hänelle nyt sattuu silmiin osumaan. Yksinäinen ei tarvitse olla, sillä ihmisten kanssa saa helposti keskustelua aikaiseksi ihan mistä tahansa. Kukaan ei myöskään katso pahalla, mikäli itse avaat keskustelun mistä tahansa syystä johtuen - päin vastoin.

Ihmisten pinnallisuus. Aiemman vastapainona pitää kuitenkin todeta, että niitä aivan todellisia ystäviä on harvinaisen hankalaa löytää. Ystävällisiä ollaan kyllä, mutta ne todelliset tuttavuudet ja kontaktit ovatkin sitten aivan eri asia. Helposti sanotaan, että olisipa kiva tutustua paremminkin - ja yleensä se myös jää siihen.

Pielessä olevat aikataulut. Monesti on huomannut sen, että parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) jonnekin lähdetään vasta silloin, kun siellä pitäisi olla jo perillä - ja tämä tuntuu olevan vastapuolellekin ihan okei. Kyllä tästä yleensä tulee ilmoitettua, mutta silti. Jos sovitaan aika, jolloin ollaan paikalla - kyllä minä ainakin silloin myös odotan, että näin on. Myönnän, että olen itse jopa raivostuttavuuteen asti täsmällinen (tai kymmenen minuuttia etuajassa), joten ehkä juuri siksi tämä häiritsee minua vielä keskivertoa enemmänkin.

Patriotismi. Katukuvassa silmään pistää se, että Yhdysvaltain lippuja löytyy jokaiselta nurkalta, jokaisessa mahdollisessa koossa. Moottoritien varrella lipuilta ei ainakaan voi välttyä, ja toisaalta myös monien (omakoti)talojen kuisteilta löytyy lippu. Lippujen lisäksi varsin tutut näyt isompien teiden varsilla ovat (asianajajien) mainokset. Niitä on joka puolella, ja myös puskuritarrat tuntuvat olevan monen suosiossa. Toinen haluaa ilmoittaa tarralla poikansa olevan ilmavoimissa / ARMYssa / laivastossa, toiset puolestaan julistavat yleisellä tasolla ajatuksiaan tai haluavat kertoa julkisesti tykkäävänsä juuri siitä omasta lemppariohjelmastaan. Näitä on aivan jokaiseen lähtöön. Toisaalta, teiden varsilla on myös kylttejä, jonne on koottu kunkin exitin 'takaa' löytyvät ravintolapalvelut.

Lähikauppa ja kantakuppila.

Epäsuora patriotismi. Sattuneesta syystä huomio on kiinnittynyt helposti siihen, millä tavalla maataan palvelevia ihmisiä muistetaan arkisissa tilanteissa. Useista kaupoista saa oikeaa korttia näyttämällä military discountin, ja toisaalta niin aktiivipalveluksessa olevia kuin veteraaneja myös kunnioitetaan aivan omalla tavallaan arjessa - tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa poliisien ja veteraanien / aktiivipalveluksessa olevien kunnioitus toisiaan kohtaan. Kunnioitus tulee esille myös tilanteissa, joissa sitä ei ainakaan tällainen jäyhä suomalainen osannut odottaa - nimittäin ennen lätkämatsin alkua. Ennen kansallislaulua kaikki Yhdysvaltain lipun väreissä palvelevat ja palvelleet pyydettiin nousemaan hetkeksi seisaalleen. Hetken kunnioittamisen jälkeen noustiinkin koko hallin voimin seisomaan ja nostettiin käsi sydämelle kansallislaulun ajaksi.

The Gap. Entäpä sitten julkiset vessat! Minun taktiikakseni on muodostunut valita ehdottomasti se perimmäisin koppi - juuri se, missä pönttö sijaitsee (sivuttain katsottuna) toisessa päädyssä, ovi toisessa. Miksi? Koska oven molemmilta puolilta raoista mahtuu kevyesti sormet läpi. Siinä voikin sitten pohtia sitä, kuinka yksityiseksi vessakäynti jää. Ei sillä, on siinä kyllä kyse myös ihan mukavuudenhalustakin. Sisäänpäin avautuvat ovet kun eivät varsinaisesti helpota siihen pieneen vessakopperoon änkeytymistä.

Rako ei (valitettavasti?) näy tässä - mutta valtava se on.

Postia kuudesti viikossa. Suomessa postia saa viitenä päivänä viikossa, Utahissa postia sai hakea myös lauantaisinkin. Postia ei kerros/luhtitalotyyppisessä asumisessa tuotu ovelle, kuten Suomessa - sen sijaan se haettiin kompleksin keskellä sijaitsevasta mail kioskista omalla avaimella. Posti toi myös todella reilusti alennuskuponkeja, joista oli ihan oikeaakin hyötyä - Suomessa en ole vastaavaan erityisemmin törmännyt.

Julkinen liikenne. On ainakin omien kokemuksieni mukaan melko rajallista. Löytyy kyllä, kun lähtee etsimään ja jaksaa nähdä vaivaa - mutta ehdottomasti helpoiten joka paikkaan pääsee autolla. Utahissa jalkakäytävät olivat hyväkuntoisia ja niitä oli ihan reilustikin - mutta kävelijöitä ja pyöräilijöitä näki aika harvakseltaan. Minun lisäkseni näin ihan vain muutamia ihmisiä, jotka oikeasti olivat jonnekin kävellen matkalla.

Liikenne. Atlantin toisella puolella kaiken sanotaan olevan suurempaa - ja allekirjoitan tämän väittämän kyllä niiltä osin, että liikenteessä saa olla tarkkana. Lähes suoraan oven takaa aukeni neli- ja kuusikaistaisia teitä, monia exitejä ja suunnattoman kokoisia siltakomplekseja.

Selkein ero omaan silmääni on siinä, että Suomessa perille pääsee useimmiten paikannimien avulla - kun vain tiedät kohdealueen isoimman kaupungin ja sinulla on jonkinlaista suuntavaistoa, pääset jo aika lähelle oikeaa paikkaa. USA:ssa pelkillä paikannimillä ei tee hirveästi mitään - sen sijaan exiteiden ja teiden numeroilla pystyy navigoimaan huomattavasti fiksummin. Miehen sanoin: "Suomessa täytyy tietää, minne menee - USA:ssa täytyy tietää, kuinka jonnekin menee."

Lähikaupan ovella.

(Oikeasti!) hyödyttömät pikkukolikot. Kun dollaria lähdetään pilkkomaan pienemmäksi, kymmenykset ovat oikeasti aika hyödyttömiä - jos ei jaksa lähteä kasaamaan pikkukolikoista puuttuvaa valuuttaa maksaessa. Erityisesti aluksi minun teki todella pahaa nähdä, kuinka mies jätti siistissä pinossa dimet ($0.10), nickelit ($0.05) ja pennyt ($0.01) esimerkiksi kaupan ulkopuolella olleiden roskisten päälle. Quarterit ($0.25) sentään suostui säästämään - ihan siksikin, että yleensä minä lopulta nappasin kolikot kassalta ja luovutin pikkurahan miehelle, saaden vähän isommat kolikot takavarikkoon.

Tästä olo on kyllä vähän kaksijakoinen - sitähän sanottiin (kai?), että markka on miljoonan alku. Samalla periaatteella ajatellen, pikkukolikoista olisi saanut kyllä kasattua täytettä possuun, mutta kuinka kannattavaa se toisaalta olisi ollut? Ja miehen sanoin - kyllä niille kolikoille sieltä aina ottajat löytyy, kun ne jättää näkyville. Eivätpähän vaan ole täyttämässä omaa lompakkoa. Myönnän, että minulla on tästäkin huolimatta purkit "pikkueuroille" sekä "pikkudollareille" kotona - eihän sitä koskaan tiedä...

Rahankerjuu. Täällä lintukodossa asuneena en ole pahemmin törmännyt kerjäläisiin - toki, esimerkiksi itärajan toisella puolella heitä näkyy katukuvassa jo selvästikin. Utahissa minulle yllättävintä oli se, että esimerkiksi exitien alapäässä oli usein ihmisiä kerjäämässä rahaa, joskus myös risteysten kulmauksissa.

Seuraava osa tätä sagaa ystävänpäivänä 14.2. - sillä kertaa luvassa sekalaisia ajatuksia sieltä sun täältä.

Park Cityn pääkatua.