Autathan hädässä olevaa?

Mun oli tarkoituksena aloittaa viikonlopun kirjoittelut aivan toisenlaisesta vinkkelistä, mutta tämä päivä päätti toisin.

Olin tänään aamulla paikalla tilanteessa, jossa henkilö kaatui ja satutti päänsä vakavasti. Olin itse vain vähän matkan päässä sillä hetkellä, kun onnettomuus tapahtui, joten melko luonnollisestikin olin kaatunutta auttamassa vain muutaman sekunnin viiveellä. Ensin en oikein edes tajunnut, mitä tapahtui - ja kun tajusin, sekin tapahtui vasta sen jälkeen, kun näin alati kasvavan verilammikon henkilön pään alapuolella. Ensimmäinen järjellinen reaktio oli tukea päätä toisella kädellä, toisella puolestaan painaa haavaa ja yrittää saada verenvuoto tyrehtymään. Paljain käsin - eipä mulla siinä hetkessä muitakaan apuvälineitä ollut.

Näin vajaat 12 tuntia myöhemmin kaikki tuntuu hieman sumuiselta, unenomaiselta. Soitin hätäkeskukseen ja muistan kysyneeni ohi kulkeneelta, kaikella todennäköisyydellä samassa taloyhtiössä asuvalta naiselta, olisiko hänellä paperia. Sain viereeni puolikkaan talouspaperirullan, mutta pitkälti samalla hetkellä nainen oli kadonnut.

Odotin potilaan kanssa pölyisellä asfaltilla istuskellen ambulanssia noin 10-15 minuuttia.

Yksin.

Kukaan ei tarjonnut apua. Kukaan ei kysynyt, kuinka kävi. Meitä vain tuijotettiin. Pahinta tilanteesta teki se, että odotimme apua taloyhtiön parkkipaikalla, noin 2 metriä pyörätiestä sivuun. Pyörätien vieressä kulkee myös verrattain vilkas katu.

Ihmisiä meni ohitse kävellen, pyörällä ja autolla. Monet myös kulkivat taloyhtiön kapealla parkkipaikalla, joten he todella näkivät, mitä oli tapahtunut. Kuinka välinpitämättömiä ihmiset todella osaavat olla? Samassa taloyhtiössä asuva ihminen loukkaa itsensä vakavasti, ja ihmiset vain kulkevat ohitse tuijottaen - mutta eivät edes avaa suitaan kysyäkseen avun tarpeesta? Kuvottavaa.

En minäkään tietysti siinä tilanteessa ymmärtänyt pitää meistä isompaa meteliä - kai minä typeränä kuvittelin, että avun tarjoaminen on luonnollista, kun joku on loukkaantunut. Olin kirjaimellisesti käsiäni myöten fyysisesti kiinni henkilön auttamisessa, myös mieli oli tsemppaamassa loukkaantunutta. En osannut ajatella, että kaiken sen lisäksi minun olisi pitänyt vielä pitää ohikulkeneille myyntipuheita siitä, miksi tarvitsisin lisää apua tilanteeseen. Niin... Hölmö minä - olisihan se nyt pitänyt ymmärtää, ettei kukaan pyytämättä auta.

Pelottavan tilanteesta teki myös sen vakavuus. Jos en olisi ollut paikalla, jos ihmiset olisivat reagoineet silloinkin täysin samalla tavoin... Verenvuoto oli sen verran rajua, että ilman apua olisi ambulanssin sijasta tullut kyseeseen hieman toisenlaisen auton tilaaminen paikalle.

Kuluneen vartin aikana meihin reagoitiin ainoastaan katseella. Emmekö me sitten näyttäneet tarpeeksi apua kaipaavilta - minä ja kaatunut henkilö molemmat maassa, minä vereen tahriutunutta päätä käytännössä sylissäni pidellen? Varttitunti on ihmisen elämässä lyhyt aika, mutta kun olisin todella tarvinnut apukäsiä tilanteeseen... Silloin se sama 15 minuuttia tuntuu käsittämättömän pitkältä ajalta. Minulle auttaminen oli ainoa oikea asia, luonnollinen asia - taisin tässä otannassa tosin kuulua siihen harvinaiseen 1 % porukkaan, kun ihmisistä karkeasti se pitkälti 99 % vain käveli ohi ja tuijotti. En todellakaan tämän valossa haluaisi joutua onnettomuuteen tässä maassa. En myöskään haluaisi, että yksikään läheisistäni joutuisi onnettomuuteen, autettavan osaan.

Tämäkin kaatunut henkilö oli jonkun läheinen. Jonkun lapsi, jonkun vanhempi - kenties isovanhempikin. Jonkun sisarus, toiselle puolestaan hyvä ystävä.

Olisitko sinä toivonut, että tässä tilanteessa loukkaantuneena olisi ollut juuri sinun läheisesi?

Niin... Niin minäkin uskoisin.

Parempaa viikonloppua - välitetään toisistamme.

Yleinen hätänumero Suomessa on 112.

Uskaltakaa soittaa hätänumeroon silloin, kun tilanne sitä vaatii - ennemmin vaikka hieman liian herkästi, kuin että jättäisitte soittamatta. Tällä pienellä teolla voi pelastaa ihmishengen.