Avoin palaute Kymenlaakson keskussairaalan päivystysosastolle

https://www.aavanmerenitapuolen.fi

Sain yövuoron jälkeen, 17.2. sunnuntaiaamuna puhelun äidiltäni noin kello viiden maissa. Isovanhemmilla yökylässä ollut lapsi oli alkanut oksennella, ja kuume oli kivunnut himppua vaille 40:n asteeseen.

Sen enempää miettimättä kävin nappaamassa lapsen naapurista kyytiin ja lähdimme kohti meitä lähintä 24/7 päivystystä, joka sijaitsee noin 40 minuutin ajomatkan päässä Kotkassa. Koko matkan lapsi tärisi kuumeen nousuaan ja itki huonoa oloaan - silloin siis, kun ei yökkäillyt ja oksennellut. Normaalisti niin energiaa täynnä oleva tyttö oli nyt kuin haamu, jolla hädin tuskin jalat kantoivat alla.

Koska lapsi oli todella huonovointinen, päätin ajaa auton suoraan rampille, päivystyksen oven eteen. Edessä oli ambulanssi (onhan ramppi juuri ambulansseille tarkoitettu) ja varmistin vielä ambulanssihenkilökunnalta, että heille minun pikainen parkkeeraamiseni heidän autonsa perään on ihan okei. Ystävälliset ambulanssimiehet vakuuttivat asian olevan heidän puolestaan kunnossa, ja pääsimme tytön kanssa siirtymään ilmoittautumisen puolelle päivystykseen.

Tai niinhän minä luulin. Ystävällinen hoitaja alkoi kysellä tietojamme, mutta tietokone oli jumissa. Samalla taaempana istunut, vanhempi hoitaja vilkaisi valvontakameran kuvaa ja huomasi tietenkin ambulanssin taakse jätetyn automme. Kerroin, että olen siirtämässä auton välittömästi - kunhan vain saisin ensin heikkokuntoisen lapsen ilmoitettua ja näin hoidettavaksi. Tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan kuulin auton olevan esimerkiksi ambulanssin tiellä (jota se ei ollut, olin kuitenkin puhunut asiasta ambulanssihenkilökunnan kanssa) ja muutenkin väärässä paikassa. Hoitajan mukaan minun olisi pitänyt myös muutenkin tuoda lapsi päivystykseen kävellen, ei suinkaan suoraan oven eteen.

Pakko myöntää, ettei minulla käynyt mielessäkään pakottaa lasta kävelemään parkkipaikalta päivystykseen. Matkaa on kuitenkin sen 100-150 metriä, portaita sisältäen - ja kun lapsella hädin tuskin jalat kantavat ja oksennus nousee kurkkuun jo puhuessakin... Millainen äiti minä olisin ollut pakottaessani lapsen pinnistelemään vähillä voimillaan avun piiriin, kun nopeampikin vaihtoehto oli saatavilla?

Ymmärrän, että tässä olisi enemmän kuin hyvä sauma antaa noottia myös minulle. Sillä kuten mainitsin, on kyseinen ramppi tarkoitettu erityisesti hälytysajoneuvoja varten. Olen kuitenkin työni puolesta joutunut useammankin kerran kysymään päivystyksen henkilökunnalta rampin käytöstä, ja sen käyttöön on aina annettu lupa. Aina silloin, kun potilaan kunto sitä vaatii. Lienee hyvä mainita tähän väliin sekin, että jätin auton niin sivuun kuin mahdollista - etten vahingossakaan olisi tukkeena myöskään toiselle ambulanssille, jos sellainen kiireessä samalle rampille ajaisi.

Lopulta hoitaja jankutti minulle tasan niin kauan autoni väliaikaisesta pysäköinnistä, että jouduin kaikessa yksinkertaisuudessaan ajamaan sen parkkipaikalle. En saanut edes ilmoittaa lasta päivystykseen, vaan auto piti saada parkkipaikalle.

Unohtuikohan tässä jossakin välissä potilaan etu?

Tilannetta onneksi paikkasi edes vähän se, että lasta hoitamassa olleet kaksi hoitajaa olivat ihania! He huomioivat lapsen aidolla kiinnostuksella ja kohtasivat potilaansa oikein. Lapsi rentoutui silmissä ja yritti parhaansa mukaan vastailla kysymyksiin - sen, mitä vähillä voimillaan jaksoi. Arvostan suuresti myös sitä, että hoitajat puhuivat lapselle itselleen - eivät lapselle minun kauttani. Taaempana tietokoneellaan työskentelyä jatkanut, auton siirtämistä vaatinut hoitaja sen sijaan loi meihin välillä lähinnä tympeitä mulkaisuja.

Onneksi tässä ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Voi olla, että olisin sanonut siinä tapauksessa aika rumasti.

https://www.aavanmerenitapuolen.fi