Finglish - kun haluat pystyä parempaankin

Vaihdoimme eilen Niittykukkia-blogin Annan kanssa ajatuksia pääasiassa kirjeenvaihdosta, mutta samalla esille nousi myös englannin kielen käyttö.

Lienee lähes itsestäänselvää, että kahden eri maasta tulevan ihmisen väliselle parisuhteelle tulee löytää ainakin yksi yhteinen kieli. Välillä se saattaa olla toisen äidinkieli, välillä ei kummankaan - yhtäkaikki, aidoille tunteille perustuvaa suhdetta lienee vaikea luoda ilman yhteistä kieltä. Meillä yhteinen kieli on alusta saakka ollut melko luonnollisestikin englanti, ja kaikesta huolimatta tämä on meillä kotona yhteisenä kielenämme pysynyt.

Oma äidinkieli on lopulta aina oma äidinkieli.

Vaikka englanti vahvistuukin jokaisen päivän myötä sen puolikkaan tuuman verran, on suomi se kieli, joka on juurtunut kaikkein syvimmälle takaraivooni. Ne kaikkein kiihkeimmät keskustelut - innostus, riidat ja suuret tunteenpurkaukset - niiden kieli on suomi. Olen käsittämättömän huono riitelijä englanniksi! Minne karisevatkaan ne kaikki nokkeluudet ja näsäviisaudet, joita kuvittelen suomeksi riidellessäni heittelevän puolelta toiselle kuin parempikin sananikkari?

Tunnekieleni on suomi, ja varmasti tulee aina myös olemaan suomi. Lähes joka päivä sanavarastoon tarttuu kuin huomaamatta jokin uusi sana tai fraasi. Se ei silti korvaa niitä vajaata kolmeakymmentä vuotta, jotka olen pälpättänyt suomea enemmän tai vähemmän aktiivisesti.

Virheilleen täytyy osata nauraa - tai ainakin ne pitää osata antaa itselleen anteeksi.

Tiedän sen tuskan, kuinka (mitään!) vierasta kieltä ei ole helppo alkaa käyttää aktiivisesti ja päivittäisessä elämässä. Olin alkuun todella arka käyttämään englantia miehen seurassa, koska pelkäsin mokaavani. Myöhemmin tajusin, että hei - hitsiläinen sentään - mullahan on tässä ihan maailman paras opettaja, ja se korjaa kyllä ne mun kammottavimmatkin virheeni ja kertoo, miten asiat pitää sanoa.

Olen edelleen aika toivoton prepositioiden ja joidenkin fraasiverbien kanssa. So what! Mies korjaa aina, kun vaan muistaa (ja jaksaa), välillä ojennan itse itseäni. Toisinaan kyselen tyhmiä, joskus toistelen samoja virheitä, ja aika-ajoin menen sanoissa sekaisin. Ja silti - so what.

Isoin oivallus minulle oli se, että kieltä vain täytyy käyttää sen sisäistääkseen. Ja niin kauan, kun mies ymmärtää sanomiseni, se riittää. Mitä sitten, jos pari aikamuotoa sattuu olemaan väärässä tai väärin päin - entä sitten, jos jostain sanasta pääseekin tipahtamaan kirjain jos toinenkin! Niin kauan kun tulen ymmärretyksi, se riittää. Ja hei - onhan se nyt aika hauska naureskella ainakin jälkeenpäin omille kielikukkasilleen.

Mulla niitä taitaa olla kasassa jo melkoinen puutarhallinen...

Peruna suussa puhuva britti vai rallienglantia taittava suomituristi?

En ole lukeutunut suomalaiseen rallienglantiporukkaan - toisaalta aksenttini ei silti ole lähelläkään natiivia. Ensialkuun mies sanoi minun olevan kuin parempikin posh lontoolainen, joka nyt vaan sattui puhumaan peruna suussaan. Olen siitä asti kuvitellut pysyneeni visusti paikoillani aksenttini kanssa, mutta jokin kuukausi takaperin minua heräteltiin tässä asiassa.

Tapasin vanhemman herrasmiehen, joka jäi ihmettelemään sukunimeäni. "Britti?" - tämä minulta kysyttiin selvääkin selvemmällä englannilla. Tästä keskustelu jatkui edelleen englanniksi, poukkoili vähän minne sattuu. Mies kertoi asuneensa elämästään yli 30 vuotta Floridassa, minä puolestani kerroin olevani naimisissa amerikkalaisen kanssa. Jossakin vaiheessa puhuttiin myös aksenteista ja eri puhetavoista, ja ainakin tämän herran mukaan allekirjoittaneen puheesta kuului läpi amerikanenglannin vaikutus - hän pyöritteli päätään koko brittikommentille.

Tottai tai tarua, kuka tietää - itselleni olen yhä se peruna suussa höpöttelevä lontoolainen.

Tarinan opetus? Ihan sama, millä aksentilla puhuu - kunhan kieltä vaan käyttää rohkeasti. Kyllä ne natiivitkin mokailevat (meillä kotona tästä saa elävän elämän esimerkkejä välillä useammankin kerran päivässä!) ja kysyvät kyllä, jos jokin jäi epäselväksi!

No entä sitten se kamala sekakieli?

Sitä kuulee meilläkin. Ihana, kamala Finglish!

Kotona me aikuiset puhumme keskenämme vain ja ainoastaan englantia. Välillä kieltä on yritetty vaihtaa suomeen, mutta tässä kohtaa minulle iskee stoppi - puhekieli vai kirjakieli? Puhekieli on luonnollista, mutta vaikeuttanee kielen oppimista miehelle - kirjakieli puolestaan kuulostaa puhuttuna, no - tyhmältä.

Välillä jotkut sanat tulevat mieleen vain suomeksi, toisinaan ainoastaan englanniksi. Viimeksi eilen en saanut päähäni ollenkaan, mitä on 'to yank' suomeksi. Mieleen hiipi ainoastaan 'jänkätä' , joka nyt todella ei ole minkäänlainen vastine tuolle englanninkieliselle verbille. Välillä ne kukkaset taas kukkivat oikein rehottaen - milloin käännetään telkkaria pois päältä, milloin taas otetaan suihkuja. 

Ja toisinaan - kuten esimerkiksi tänään - tuijotan kuukauden numeroa yhdeksän ja mietin, että mikä ihme on 'ysikuukausi' tai vaihtoehtoisesti 'September' suomeksi... Ai että.

Tajunnanvirrasta ja ajatuksista...

Millä kielellä ajattelen? Riippuu tilanteesta. Suurimmaksi osaksi sanoisin, etten ajattele millään kielellä. Se vaan on juurikin sitä tajunnanvirtaa - ilman sanoja, ilman mieltä. Jos välillä ajatukset jollakin kielellä ovat, se riippuu täysin ympäristöstä. Suomenkielisessä ympäristössä ajattelen suomeksi, ja päin vastoin. Tätä kirjoittaessani ajattelen suomeksi - välillä ajatus katkeaa, kun mies höpöttelee englanniksi, ja keskitän ymmärtämiseni häneen.

Suomalaisten jutustelua suomeksi pystyn seuraamaan myös sivukorvalla, vaikken siihen kiinnittäisikään huomiota. Englanti - vaikka se melko luontevasti jo mielen perukoilta tuleekin - vaatii silti sen aavistuksenomaisen keskittymisen, enkä pysty ihan tuosta noin vain salakuuntelemaan kenenkään keskusteluja englanniksi. Se pieni, suuri ero, joka kertoo minulle sen, etten ole natiivi englanninpuhuja.

Myös eri aksentit tuottavat minulle edelleen tietyllä tapaa päänvaivaa. Olen kovin tottunut siihen puhetapaan, jolla mies meillä kotona puhuu. Jos juttelen vastaavasti esimerkiksi britin kanssa, joudun todella orientoimaan itseäni siihen, että ymmärrän.

Yhteenveto

Englanti tai mikä tahansa itselle vieras kieli, on aina jollain tavalla pelottavaa kuin haasteellistakin ottaa se käyttöön arjessa. Virheitä sattuu tekevälle, välillä sitä tekee itsensä täydeksi aasiksi - ja silti se kaikki on ihan okei. Välillä toinen kieli on hetkittäin vahvemmilla, välillä kuppi taas kaatuu aivan toiseen suuntaan.

Ja silti - pääasia on, että yrittää. Kukaan ei naura rikkonaiselle kielelle - ainoastaan sille, ettei koskaan edes yritä.