Oli hyvä nainen (ja nyt se on ihan piloilla)!

Hyvän naisen mittoja löytyy tästä maailmasta vaikka muille jakaa. Pitää näyttää hyvältä, kodinkin kuuluisi olla tahraton. Siihen päälle vielä loistelias ura ja täydellisesti kasvatetut lapset, voilà!

Minullakin on niitä tehonaispuuskia. Niitä hetkiä, jolloin haluaisin kuvitella olevani vaimomateriaalia (check! Naimisissa ollaan) ja siinä sivussa vielä vuosisadan äitikin (check! Äiti kyllä, mutta vuosisadan... Ehheh). Saman päivän aikana alkaa löytyä pöydästä jos jonkinlaista herkkua, ja jostain sitä löytää vielä energiaa siivoamiseenkin. Harmi sinänsä, että näitä päiviä ei ihan puissa saakka kasva.

Jos kaikilla näillä mittareilla lähdetään minua mittaamaan, niin on kyllä hyvä naisen aihio tainnut mennä piloille.

Tiskaan tiskejä ainoastaan silloin, kun on pakko - eli joka ilta silmät ristissä ennen nukkumaanmenoa. Minulle myös riittäisi vähän huolettomampikin huuhtelu, mutta miehen standardit vaativat esipesun hinkkausta ja hankausta myöten. Hävettää myös myöntää, etten edes muista, milloin olen viimeksi imuroinut. Meillä tämän askareen nimittäin hoitaa mies - sattuu tykkäämään imuroinnista. Aika hyvä, koska minä en. En myöskään tykkää siivota noin muutenkaan - pestä lattioita, kaappeja tai oikein mitään muutakaan, nyt kun näin raivorehelliselle linjalle lähdettiin.

Ja entäs sitten ne säärikarvat! Ne tulee hävitettyä keskimäärin kahdesti vuodessa - silloin, kun haluaa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä pitää hametta ja toisen kerran sen jälkeen, kun ne ovat pituutensa vuoksi ensin menneet solmuun. Eiku...

No, ihan noin radikaalille linjalle ei ehkä lähdetä - mutta näin kärjistetyn esimerkin kautta lienee hyvä vain todeta, että parantamisenkin varaa olisi. Ja jotta ihan en unohda, niin kuinkas sitten kynsien lakkaaminen ja hiuksista huolehtiminen? Kampaajaäidin tyttäreksi minua ei tietämättä tunnistaisi, tukka nimittäin vaatisi pientä kausihuoltoa (tai puutarhatrimmeriä). Kynnet olen viimeksi lakannut, niin... Milloin? Kaksi vuotta sitten? Jotakin sinnepäin.

Katoppa - taas (miehen) huppari päällä. Farkut sentään on omat!

Olen myös sillä kriteerillä varsin huono nainen, etten osaa innostua ostoksista. Tai no - innostun kyllä sisustustuotteiden ostelusta ja kaikesta erikoisemmasta - mutta vaatteet... Vaatteiden ostaminen on minulle suorastaan vain välttämätön paha. Samat vaatekerrat kiertävät päällä kuukaudesta toiseen sillä erotuksella, että välillä jalassa on mustat farkut, toisinaan sinertävämmät. Ja toisaalta - on niitäkin päiviä, kun repäisen ja vaihdan hupparin johonkin astetta asiallisempaan. Kengät ja käsilaukut sen sijaan ovat yleensä kruununjalokiveni - niitä ostan vain harvoin, mutta kerralla panostaen. Tällä hetkellä haaveenani ovat uudet Aerosolesit, mutta haaveena taitavat vielä hetken pysyäkin.

Välillä tulee katsottua peiliin ja todettua, että kyllä sitä olisi varaa tiputtaa, useammankin kilon verran. Turmiokseni vain koituvat aivan liian monesti kaikenlaiset herkut ja hyvä ruoka - en syö elääkseni, vaan ennemminkin haluan nauttia jokaisesta suupalasta!

Mutta mikä sitten lopulta on hyvän naisen mitta - se, joka kertoo onnistumisesta niin äitiyden kuin vaimoudenkin saralla?

Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että vaikken viimeisimmästä muodista mitään tiedäkään tai kotikaan ei läheskään aina kiillä ja pullistele uusista sisustushankinnoista, ainakin minä välitän. Olen naurettavuuteen saakka empaattinen ja välittävä tunteella eläjä, joka itkee ilosta sekä surusta (ja kaikesta siltä väliltä, mielellään vielä useamman kerran).

Pullantuoksuisen äidin sijasta olen suklaantuoksuinen äiti. Aina jostakin kaapinnurkasta löytää meillä suklaata - minun kätköistäni maitosuklaata, miehen jemmoista tummaasuklaata.

Kaikessa epätäydellisyydessäni olen todennut, että tämä riittää. 

Ei ole naista (sääri)karvoihin katsominen.