Suhteellista

Katselin valokuvia vajaan kahden vuoden takaa ja huomasin, että yhä vieläkin nousee pala kurkkuun niitä katsoessa.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä ne tunteet aika pinnassa oli.

Ensin katsoin kuvaa Lontoon yläpuolelta. Muistan niin sen hetken, kun Heathrowlle laskeutumisen jälkeen lähetin kuvan miehelle ja sanoin, että kolme Lontoon isoista nähtävyyksistä (Big Ben, Tower Bridge ja London Eye) on nyt nähty ja ikuistettu kaikki samaan kuvaan. Sen jälkeen vuorossa oli muutamia kuvia pilvien päältä, ennen kuin törmäsin Dallas Fort Worthilla, Auntie Anne'sin edessä otettuun kuvaan. Kuvia vuorien päältä - ollaanko siinä vaiheessa vielä Utahissa vai kenties jo Coloradon yläpuolella, en tiedä. Kaunista kuitenkin. Taas muutaman tunnin tauko taaksepäin, ja kuvissa näkyy eteisessä nököttävä keko matkalaukkuja.

Palasin mielessäni takaisin siihen hetkeen, kun jouduin irrottamaan miehen kädestä pitkäksi aikaa. Alkoi pitkä matka eri mantereelle.

Vaan vähänpä tiesimme - viisi kuukautta myöhemmin olimme naimisissa, ja Suomessa. Yhdessä.

Tämä teksti on pitkä, toisaalta minulle itselleni myös hyvin merkityksellinen. Kirjoitin jo ennen lähtöäni ajatuksiani ylös, koska tiesin joutuvani käymään niitä läpi myöhemminkin. Kaukosuhteesta jäi paljon muistoja - osa kauniita, osa raastavia. Eron hetki on hirveä, sattuu. Mutta siitäkin selviää.

Tästä se lähti. Näiden muistiinpanojen kirjoittaminen, nimittäin.

18 tuntia lennon lähtöön - ehkä mä vaan kirjoitan ajatuksia ylös, se voisi helpottaa. Istun ja odottelen sairaalan aulassa, rutiinijuttuja. Mä olin melkein okei tähän asti, mutta nyt ahdistaa. Kello on vähän vajaa viisi illalla ja aurinko alkaa laskea. Mun viimeinen auringonlaskuni täällä, toistaiseksi. Okei, pelkästään tuo ajatuskin ahdistaa. Nappasin odotellessani muutaman kuvan vuorista ja auringonlaskusta - mulla tulee aivan järjetön ikävä tätä.

17 tuntia lennon lähtöön - ostettiin viimeiset tuliaiset, tällä kertaa mun isälle vähän parempi huppari ja kummipojalle leluja. Nyt istun autossa, ollaan menossa kotiin. Tarviiko edes mainita, että ahdistaa...

15 tuntia lennon lähtöön - käytiin just suihkussa, mies tekee meille paistettuja kananmunia ja squawia iltapalaks. Vuokrattiin kotiin tullessa leffa Redboxilta, ja se olisi nyt tuossa valmiina. Tuntuu vaan niin oudolta, että mä en huomenna oo enää edes palauttamassa koko leffaa... Ja vielä kamalampaa on ehkä se, että mä kiusaan itseäni näillä. Luoja. Laukut on suurin piirtein pakattu, vielä pitäis miettiä vaatteet lennoille ja pakata loput.

9 tuntia lennon lähtöön - oon varannut kainalopaikan tavallistakin tiukemmin, mutta nukkumaanmenosta ei meinannut tulla yhtään mitään. Mä vaan itkin ja me puhuttiin tosi pitkään kaikesta, suunnitelmista ja siitä, milloin nähdään seuraavaksi. Ratkottiin muutamat riddlet meidän kirjasta ja yritettiin käydä nukkumaan. Oon heräillyt muutaman tunnin välein, eikä mistään oikein oo apua. Yritin jo lämmintä maitoakin, eikä auta edes sekään.

7 tuntia lennon lähtöön - en vaan saa unta. Mies nukkuu tosi tyytyväisenä ja mun oli ihan pakko napata siitä kuvakin hämärässä makuuhuoneessa, oli se vaan niin ihana! Avasin koneen vähäksi aikaa ja juttelin Suomeen naamakirjan kautta. Hullua ajatella, että meillä täällä kello on vielä 5 AM, mutta Suomessa ollaan jo hyvän matkaa iltapäivän puolella (2 PM). Siellä ilmeisesti odotellaan mua jo kotiin, mutta mä voisin vaan pysäyttää kellon ja jäädä tähän. Oon itkeny varmaan enemmän kuin koko vuoden aikana yhteensä, enkä mä vaan pysty lopettamaan. Ahdistaa, ottaa päähän, tuntuu ihan kamalalta. Huolimatta siitä, että onhan kotiin nyt ihana palata! Kunpa vaan saisikin parhaat palat molemmista maailmoista.

4 tuntia lennon lähtöön - mieskin on hereillä, vihdoin. Oon tosin vaan roikkunut siinä kiinni. En oo ees yrittänyt jaksaa meikata, itkisin meikit kuitenkin pois heti samaan hengenvetoon. Mies oli tosi suloinen ja teki mulle evääksi squawia maapähkinävoilla ja banaanisiivuilla - ja pakkasi se mulle näköjään ihan hirveän kasan kaikkea muutakin mukaan. Mua ahdistaa edelleen ihan kamalasti, ja mies on sitä mieltä, että kohta pitää lähteä. Ettei myöhästytä.

2 tuntia lennon lähtöön - autossa, matkalla kentälle. Ollaan molemmat oltu aika hiljaisia - mä pidän miestä toisesta kädestä ja kirjoitan toisella. Tutut kyltit jää taakse, tutut maisemat jää taakse... Näitä lentokentälle tulevia reittejä en halua edes muistaa.

Irtipäästämisen hetki. Nämä tunnelmat on kirjoitettu jälkeenpäin - sillä hetkellä ei oikein tehnyt mieli näperrellä ylös mitään fiiliksiä.

Viimeiset hetket yhdessä. Itku äänenvoimakkuuksineen lähentelee hysteeristä, ohikulkijat tuijottavat ja minä takerrun entistäkin tiukemmin kiinni miehen takinhelmoihin. Välillä ote herpaantuu sen verran, että annan suukon - ja heti sen jälkeen varmistan halauksella, ettei toinen pääse karkuun. Laukut on nostettu autosta jo vartti takaperin, ja muutamat reunustalla päivystävät poliisit luovat hieman kummeksuvia katseita jo vartin verran drop zonella viihtyneeseen kaksikkoon. Ei todellakaan olisi kannattanut kysyä, paljonko kello on - mies tajuaa olevansa myöhässä sovitusta tapaamisestaan. Ja minä kun vain yritin pohtia, kuinka pitkälle uskallan vielä venyttää sisätiloihin siirtymistä lennolta myöhästymisen toiv... pelossa! Tajuan sanomattakin, että lähdön hetki on juuri nyt.

Mieli on kaaoksessa, en tahdo saada henkeä omalta itkultani, ja juuri sillä hetkellä kaikki omat tunteet pitäisi osata pukea sanoiksi vielä kerran. Halaus, pitkä suudelma, uusi halaus ja kiireellä varastettu suudelma, ennen kuin mies lähtee vähitellen siirtymään autoa kohti - ja lopulta se hennoinkin ote sormenpäistä karkaa irti. Nieleskelen kyyneleet ja katson, kuinka saan vielä autosta lentosuukkoja ja vilkutukset ennen auton takavalojen katoamista muun liikenteen sekaan. Olen näennäisen rauhallinen - siis liian turta ymmärtämään vielä sitä, että näemme seuraavaksi sitten... Joskus.

5 minuuttia hyvästeistä - olen onnistunut tekemään lähtöselvityksen kioskilla sen verran mallikkaasti, että passin välistä pilkistää kolme boarding passia. Kun ruumaan menevää laukkua käsittelevä nainen alkaa jutella kovin pitkästä, edessä olevasta matkastani, näytän tahtomattani parhaat puoleni ja pillahdan hallitsemattomaan itkuun. Aivan kuin punainen naama ja turvonneet silmänympärykset eivät olisi jo yksinkin olleet tarpeeksi viehättävät! "Not going to see my boyfriend for quite some time" kuitenkin selventää tilannetta sen verran, että saan ystävällisen hymyn ja taputuksen olalle.

25 minuuttia hyvästeistä - turvatarkastusjono on melkoisen massiivinen. Etenkin, kun ottaa huomioon sen, että kyseessä on Salt Lake Cityn lentokenttä. Aika menee kuitenkin nopeasti, sillä (tökkivä) wifi mahdollistaa yksipuolisen viestittelyni miehelle ja äidille sillä välin, kun toinen on ajamassa lääkäriin. Kun oma vuoro vihdoin tulee, olen onnellisesti unohtanut vielä kengät jalkaan ja takkikin on päällä. Virkailija ei ole erityisen tyytyväinen, mutta pääsen ilman suurempia selityksiä lastaamaan käsimatkatavarat tarjottimille ja tarkastukseen. Hetken aikaa olen salaa tyytyväinen siitä, että seuraava virkailija tahtoo tarkastella carry onia lähemminkin, ehkä missio Salt Lakeen jäämisestä onnistuu sittenkin! Eipä ollut kuitenkaan kiinnostunut muusta, kuin laukkuun unohtuneesta pienestä mehusta - huumetestin jälkeen jouduin jatkamaan matkaa portille. Suomessa kello on hieman vajaan kymmenen illalla ja välillä jostakin välistä pilkahtaa järjellisiäkin ajatuksia; esimerkiksi kauhistus siitä, kuinka ihmeessä selätän yhdeksän tunnin aikaeron ikävään yhdistettynä.

Tunti hyvästeistä - istun portilla ja odotan. Hymyilen kuin vähäjärkinen, kun mies ilmoittaa kaiken olevan kunnossa. Vanhempi nainen istuu vierelle, alkaa jutella - ja kun hän kysyy matkakohdettani ja Yhdysvalloissa vierailuni tarkoitusta, murrun taas. Saan kuitenkin hyvän tekosyyn karata paikalta, kun huomaan boardingin alkavan tuota pikaa, ja päätän hetken mielijohteesta hakea vielä muutamia herkkuja lähellä olevasta pikkuliikkeestä. Toisaalta olisi tehnyt ehkä mieli myös napata vanhemman naisen boarding pass, sillä hän oli lentämässä Phoenixiin - huomattavasti lähemmäs, kuin minä Dallasiin liitelevä.

1,5 tuntia hyvästeistä - koneen ovet ovat vielä auki. Harkitsen ties kuinka monetta kertaa sitä, että pyydän vierustovereitani siirtymään paikoiltaan vain, jotta voin juosta terminaalin läpi takaisin ulos. Kunhan vain puhelin on mukana, jotta voin pyytää kyydin takaisin.

Wasatch Front yläilmoista

3,5 tuntia hyvästeistä - ensimmäinen lento on laskeutunut Dallasiin ja olo on suorastaan kuvottava. Olin salaa tyytyväinen terminaalinvaihdosta - jos vaikka tällä kertaa vahingossa myöhästyisin ja joutuisin lentämään takaisin Salt Lake Cityyn... Harmi, että heti putkesta terminaaliin päästyäni tajuan olevani D-terminaalissa, portilla 33. Vielä harmillisemmaksi tilanteen tekee se, että lento Lontooseen lähtee portilta 36 - samasta terminaalista. Vähäisetkin myöhästymishaaveet romuttuvat, ja raahaan itseni portille istumaan ja odottamaan. Käsilaukussa odottaisi miehen mukaan pakkaamat eväät - on kaikkea niin maapähkinä-hunaja-squawista omenaan, Lifesavereihin kuin KitKatiinkin. Ruoka ei kuitenkaan uppoa, joten syvennyn uudelleen puhelimen syövereihin. DFW:n wifi ei kuitenkaan loista laadullaan, joten muutamat nettipuhelut miehen kanssa jäävät heikoiksi yrityksiksi ja ikävä on entistäkin suurempi.

Dallas-Lontoo -lento menee elokuvia tuijottaessa ja nukkuessa - koko koneen takaosa huutaa tyhjyyttään, joten ainoa viereen jäävä paikka on tyhjä ja tarjoaa hyvät unimahdollisuudet. Muutamaa pätkittäistä unituntia, elokuvia, musiikkia ja suunnattoman pahaa ruokaa myöhemmin olen Lontoossa, ja päälle vyöryy melkoinen epätoivo. Helsinki on enää yhden lennon päässä, en todellakaan pidä Heathrowsta kenttänä ja kiukuttaapa muutenkin.

Dallas. Sleepy Dallas.
Dallas, TX - jälleen yläilmoista.

15 tuntia hyvästeistä - ihanat turvatarkastukset! Tällä kertaa ilosta pääsee kuitenkin nauttimaan lähes jonottamatta. Taas kerran carry on joutuu lähempään syyniin ja kiroan itseäni siitä, etten pyytänyt SLC:n kentän virkailijaa tyhjentämään sitä pienen pientä mehupurkkia. Kun oma vuoroni lisätarkastukseen koittaa, elämäänsä selvästi kyllästynyt miesvirkailija ei edes jaksa esittää ystävällistä, vaan tonkii pohjia myöten laukun ylösalaisin tarjottimille vain nostaakseen mehun ja hajuveden esille. Kysyy, tahdonko juoda mehun - tähän totean vain, että purkki on pääasia, ei sisältö - saa siis kaataa vaikka alas viemäristä. Sen jälkeen onkin minun vikani, ettei heillä satu olemaan allasta, johon nesteen voi tyhjentää. Tekee mieli sanoa muutama ruma sana, mutta nieleskelen - ja kyllästynyt virkailija joutuu ottamaan ainakin kymmenen ylimääräistä askelta per suunta, jotta saa mehupulloni sisällön valutetuksi viemäristä alas. Enää ohjelmassa ei olekaan kuin Helsingin lennon portin odottelua, joten käyn ostamassa pikkuputiikista teetä kotiinviemisiksi. Odotellessani portilla päädyn ikäväkseni myös jonkun lentokentän haastattelijan kynsiin - tai no, onnihan se siinä mielessä on, että saa ajatukset edes hetkeksi toisaalta. Mies on unilla, tekstaan Suomeen äidille - lento näyttäisi lähtevän ihan ajallaan, joten tietääpähän olla hyvissä ajoin kentällä vastassa.

19 tuntia hyvästeistä - laukku saapui ensimmäisten joukossa karusellille Helsinki-Vantaalla, mutta hakujoukkoja ei tahdo löytyä, ei sitten millään. Reilun puoli tuntia ristiin kuljettuamme tiet kohtaavat viimein, ja halausten ajan tunnen olevani kotona. Sen hetken ajan minulla on hyvä olo, tervetullut olo - kun saan halata minua kentälle vastaan tulleita. Utahissa oli ollut ikävä juuri näitä ihmisiä - nyt ikävän kohde vain vaihtui. Pääsemme lopulta kaikkien kantamusteni kanssa autoon. Mitä selkeämmin päähän piirtyvät kuvat loskaisesta, kylmästä ja tihkuisesta Suomesta, sitä enemmän oma mieli taistelee vastaan. Minä en halua olla täällä, en myöskään halua sopeutua ajatuksen tasollakaan Suomen aikavyöhykkeeseen tai siihen, että nyt niitä maileja meidän välissä on jo aivan liikaa. Kiukuttaa ja itkettää. Nieleskelen kyyneleitä ja itkunpuuskia tuon tuostakin, yritän esittää pirteää ja iloista. Aika surkealla menestyksellä. Mitä lähemmäksi koti tulee, sitä enemmän ahdistaa. Joku näkymätön voima imee elämänhalua aina vain kasvavaa vauhtia.

Big Ben, Tower Bridge ja London Eye. Löydätkö?
Hello, Helsinki.

24 tuntia hyvästeistä - nieleskelen kyyneleitä vanhempien keittiössä, edelleen huonolla menestyksellä. Ajatus omaan kotiin tien toiselle puolelle siirtymisestä ahdistaa sen verran, että olen onnistunut vakuuttamaan äidin oman lapsensa yökylään ottamisesta yhdeksi yöksi. Ajatuskin yksin nukkumisesta kuristaa kurkkua - eipä kukaan nytkään viereen tule, mutta ainakin saman katon alla on muitakin ihmisiä itseni lisäksi.

30 tuntia hyvästeistä - unesta on turha haaveillakaan, sillä jet lag muistuttelee itsestään. Mieheltä tulee viesti - "I just did something insane." Pieni, ikävä tunne hiipii vatsanpohjalle - mitä nyt? Muutamaa minuuttia myöhemmin selviää, että mies on irtisanoutunut nykyisestä työpaikastaan. Ensimmäinen hymy karkaa kasvoille sitten sen, kun viimeksi sain pidellä tyyppiä lähelläni.

33 tuntia hyvästeistä - Mies on vihdoin kotona töistä ja on hyvin salaperäinen puuhistaan. Noin tunnin päästä minulle selviää, että mies on kuin onkin hakenut muutamaa työpaikkaa - Suomesta. Tarkalleen ottaen 25 kilometrin päästä. Jos äskeinen hymy olikin hymy, nyt kasvoilla erehtyy itkun, ikävän ja epätoivon lävitse eksymään heikko virnistys.

36 tuntia hyvästeistä - raahustan pesemään hampaat samalla, kun puhun miehen kanssa puhelimessa. Yhteiset iltahetket ovat lemppareitani - ja vaikka puhuminen melkoista sössötystä hammasharja kiduksissa onkin, tuntuu välimatka hetkeksi kaventuvan hitusen pienemmäksi. Ainoa asia, joka oikeasti harmittaa juuri sillä hetkellä on se, että olen liian kaukana sotkeakseni miehen naaman omalla hammasharjallani. Viittä minuuttia myöhemmin olen vanhempieni kirjastohuoneen sohvalla, umpiunessa.

41 tuntia hyvästeistä - herään, tarkastan puhelimen. Tajuan kuitenkin heti samalla hetkellä, ettei kello ole Utahissa vielä edes aamukuutta. Tajuan toisaalta samalla myös sen, etten suinkaan ole Utahissa miehen vierellä, vaan Suomessa. Ikkunasta näkyy lapsuuden leikkimökkini, ei Kalliovuoria. Kapinoin edelleen alitajuisesti kaikkea Suomeen liittyvää vastaan, mutta pakottaudun vaihtamaan kunnolliset vaatteet ylle ja siirtymään keittiöön. Äiti keittää kupin teetä ja työntää jugurtin naaman eteen - pitää kuulemma välillä syödäkin. En ollut edes muistanut koko asiaa.

45 tuntia hyvästeistä - olen pitänyt itseni kiireisenä. On pakko käydä kaupassa, on myöskin pakko hakea uusia kehyksiä valokuville. Pakko oli myös käydä viemässä tuliaisia ympäri pitäjää. Samaisiin pakkoihin kuuluu myös kummipojan luona vieraileminen ja kuulumisten vaihtaminen ystävän kanssa, ja hassusti sitä kuluukin aikaa vain jutellessa. Pakko pitää kiireisenä - ja ikävättömänä.

50 tuntia hyvästeistä - äiti lähettää ainakin kahdeksannen viestinsä ja soittaa luultavasti kymmenettä kertaa. Päivä on hieman venähtänyt, mutta matkalaukut ja vanhempien luona hoidossa ollut koira pitäisi ehtiä hakemaan vielä ennen, kuin vanhempi ikäpolvi suuntaa nukkumaan. Mies ei vastaa viesteihin - ahdistun, ja vietän puolituntisen ajomatkan keskustasta kotiin tanakasti puhelimessa puhuen ja näin ollen omia ajatuksiani vältellen. Perille päästyäni puhelimessa odottaa viesti - kaikki on kunnossa, mutta pomo on tehnyt kovin selväksi sen, kuka on lähdössä muutaman viikon kuluttua firmasta. Kiirettä siis pitää, liiaksikin.

Jossakin vaiheessa, kaiken tunnemyllerryksen keskellä, havahdun. Kaikki on ihan hyvin. Eihän tämä ole maailmanloppu! Ehkä vain aika yhden luvun sulkeutua ja uuden alkaa. Olisi melko itsekästä velloa ikävässä ja masistella päivästä toiseen, sillä olihan mua kotiin odoteltukin. Vähemmän karvaiset, kuin yksi karvainenkin. Elämä on aika ihanaa.

Kotona odotti melkoisen odottava vastaanotto.

Muistan nämä kaikki hetket - liian hyvin. Vaikka näistä hyvästeistä on aikaa kohta kaksi vuotta (kaksi! Hullua...), tuovat nämä ajatukset edelleen kyyneleet silmiin. No, mutta...

Elämä on.

Ja nyt me puolestaan olemme samassa maassa, samassa osoitteessa ja naimisissa.

Kaukosuhdetta on kaikessa kauheudessaan kauneudessaan melkein mahdotonta ymmärtää täysin, jos sitä ei ole joskus kokenut itse. Hirvein ja samalla ihanin asia ikinä, sen voin allekirjoittaa. Mulla on vieläkin niitä hetkiä, kun katson miestä tuossa vierellä ja mietin, miten älyttömän onnekas mä ihan tosissaan olenkaan. Me selvittiin kaukosuhteesta, kahden mantereen loukusta, yhdeksän tunnin aikaerosta ja kaikista niistä himputin tuulimyllyistä, joita vastaan taisteltiin.

8200 kilometriä - hävisit.

Tämä kuva kuvastaa aika hyvin sitä ristiriitaa, jonka kanssa kamppailin mieleni perukoilla. Kaksi maailmaa - kaksi niin erillistä, ja silti - yhdessä.