Kiitos ei ole kirosana (mutta milloin liika on liikaa)?

Aloitin tämän blogin vuonna 2016 (luoja, 2016? Oikeastiko?) siksi, että halusin päästä pureutumaan kulttuurieroihin meidän huushollissamme. Koska no, kyllähän niitä on. Se on selvää.

Vaan mitäpä tälle aatteelle kävi? Arjesta tuli liian arkista ja kulttuurierot hävisivät jonnekin yli pyykkivuorten, kauas näkymättömiin? Ehkä näin. Tässä joku aika sitten havahduin kuitenkin erääseen eroavaisuuteen, johon en varsinaisesti aiemmin ole osannut huomiota kiinnittää. Siispä otan asiakseni raportoida tästä ihan tältä istumalta.

Eräänä kauniina alkusyksyn iltapäivänä Loviisassa - mielettömän hyvää teetä ja suussasulavaa suklaakakkua. Kiitos siitä!

Tämä keskustelu käytiin Jumalniemen SubWayssa jokunen viikko sitten (että joo, ei tämä raportointi nyt ihan niin sukkelaan kuitenkaan sujunut...)

Minä: "Puolikas hunajakaura ja kana teriyaki, kiitos."
Myyjä (tai siis sandwich artist ilmeisesti viralliselta nimeltään): — Juustoa? Kumpaa?
"Joo, sitä pippurista, kiitos."
— Saako tän paahtaa?
"Joo, saa, kiitos."
— Mitäs kasviksia?
"Punasipulia ja paprikaa, kiitos."
— Entäs kastiketta?
"Valkosipulia, kiitos. Ja pippuria saa kans laittaa, kiitos."
— Mukaan vai täällä?
"Täällä, kiitos."
— Se ois sit (hinta jne).
"Kortilta, kiitos."

Ja tulipahan sitten samalla käytyä läpi meikäläisen vakkaritilaus Subissa! Kuitenkin, pointti ei ole siinä, että tykkään kana-teriyaki-subistani paahdettuna, valkosipulikastikkeella ja hunajakauraleivällä, vaan siinä, että se kiitos.

Kiitollinen siitä auringonvalosta, jonka alla sain vielä tätä kuvaa ottaessa kylpeä.

Pysähtymisen paikka: voiko todella muka kiittää liikaa?

Tuon keskustelun jälkeen söin (parasta mahdollista / ainoaa oikeaa / jne.) subia ja pohdiskelin. Kiitos, kiitos, kiitos... En muuten takuulla ole aina änkenyt kiitosta ihan noin tiheään. Oikeastaan, tuskinpa olisin sanonut kiitosta muuten kuin maksaessa - siis aiempi minä.

Vaan nyt se tuli sieltä luontevasti ja ajattelematta. Please, please, please.

Koska siitähän sen on aivan pakko tulla. Meillä on ollut alusta asti yhtenä parisuhteen kulmakivenä se, että aina ollaan kohteliaita. Sanotaan kiitos, anteeksi, ole hyvä. Please, thank you, sorry, you're welcome. Pieniä sanoja, joilla on suuri merkitys. Jälkeenpäin asiaa ajatellen - minusta olisi tuntunut luonnottomalta olla sanomatta kiitos jokaisen pyynnön jälkeen. Koska se nyt vain on kohteliasta.

Kohteliaisuus, hymy, silmiin katsominen. Pieniä eleitä, joilla voi varsin helposti pelastaa vähän kurjemmankin tilanteen, tai jopa toisen koko päivän.

Ja entäs tämä sitten? Tämä karvainen pieni on kiitollinen aivan kaikesta. Rapsutuksista, ruoasta, lenkeistä, uudesta pedistä, omasta perheestä... Ja me hänestä.

Kiittämättömät suomalaiset (vai pitääkö vain luottaa siihen, että ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastelee?)

Myönnän, että suomalaisissa minua häiritsee monesti se tietty jurous. Juostaan kassalle, että ehditään maksaa oma ostoskärryllinen ruokaa ennen sitä raasua, joka kävelee jonoon nätisti yhden ainoan vesipullonsa kanssa - häkellytään siitä, kun pitäisi kiittää. Kuinkakohan monesti olen tullut avanneeksi oven jollekin, ja lähes poikkeuksetta suurin osa alta viisikymppisistä ei reagoi tilanteeseen muutoin, kuin kääntämällä katseensa pois?

Hyvä on, monet nuoret (shoutout parikymppisille nuorille miehille!) ovat tehneet toisaalta myös positiivisen poikkeuksen asiassa, viimeksi eilen.

Ja monesti se metsä ihan oikeasti vastaa siten, kuin sinne huutaa. Nuivalla naamalla saa kuraa niskaansa ja vähän positiivisemmalla otteella taas... No, niin, kyllähän se on ihan selvää. Harmittaa vain, että suomalaisista on vaikea saada irtoamaan kunnollista hymyä ja katsekontaktia. Muuten, kuin humalassa toki - ja silloinkin vedetään monesti vähän yli.

En minä silti usko sitä, että suomalaiset täysin kiittämättömiä olisivat. En, vaikka vähän kärjistäen otsikoinkin. Sen uskon kuitenkin, ettei niitä sosiaalisia taitoja monestikaan uskalleta käyttää. Ja silti - mitä menetettävää siinä muka on, että sanoisikin joskus reippaasti kiitos? Tai päättäisi kehaista (puoli)tuntemattoman ihmisen pukeutumista / hymyä / mitä tahansa? Meillä Suomessa moni asia on hyvin, mutta joissain asioissa voisimme ehdottomasti ottaa mallia muista maista.

Aina eri tapa ei ole väärä tapa. Oikeastaan... Läheskään ikinä.