Mennään kahville!

"I'm so fricking bored."
"No mennään käymään vaikka kahvilla?"
"Coffee? Like - right now? Are you crazy? Why on Earth would we do that?"
"Ajattelinpa vaan, että ees jotain ajanvietettä."
"Yeah, sure. Coffee... No."

Suurin piirtein tällainen keskustelu meillä käytiin eräänä iltana, hieman ennen erästä pidennettyä viikonloppulomaa. Eikö olekin aika hassu juttu, että aina niitä pitkiä viikonloppuja oikein toivoo ja odottaa, mutta niiden kolkutellessa ovella on niin suunnattoman tylsää ja tympeetä? 

No - tämähän tapahtui siis meillekin. Me aikuiset kaksin kotona, koirakin makailee tyytyväisenä omalla pedillään. Kello on hädintuskin illassa, ja meillä on tylsää. Telkkarista tulee samat ohjelmat, päivän energiat on jo käytetty haravoimiseen ja siivoamiseen. Mitäs sitten?

Beans & Brews, kuinka sinua kaipaankaan!

Yksi asia johti toiseen ja toinen puolestaan näin jälkeenpäin tuohon ylle taltioituun keskusteluun. Tämä tosin ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin sain huomata tämän käytännön kulttuurieron meidän suhteessamme - mies ei yksinkertaisesti ymmärrä tätä meidän kahvillakäyntikulttuuriamme. No, ymmärrän minäkin tavallaan tuon ymmärtämättömyyden - auki taisi tuolloin olla enää parit paikalliset huoltoasemat, eivätkä ne ainakaan kodikkuudellaan houkuttele.

Minun Amerikkalaiseni prefereeraisi hakea juomansa huoltoasemalta (tai drive thrusta) ja lähteä jatkamaan asioitaan. Ikään kuin huitaista kaffet huiviin siinä ohessa.

Minun Sisäinen Suomalaiseni puolestaan haluaa istahtaa hetkeksi alas, nauttia kiireettömyydestä. Siitä, mitä kahvillakäynti kaikkiaan on - kuulumisten vaihtamista ja tietojen päivittämistä, hetki poissa kotoa neljän seinän sisältä. Mutta ei, Minun Amerikkalaiseni sen sijaan ei tätä aspektia hommassa näe. Ei, vaikka kuinka yritän selittää.

Ehkä käyn jatkossakin juomassa kahvini (teeni) kodin ulkopuolella ylhäisessä yksinäisyydessäni - Armas Amerikkalaiseni kun ei siitä perusta.

Ei, vaikka kädestä pitäen opettaisi.