Valkoisen paperin syndrooma (ja muita tekosyitä) - mitä meidän perheellemme kuuluu?

Välillä on meno ollut vähän tätä luokkaa - niin kiire, että hyvä kun ehtii itseäänkään nähdä.

Kevät oli, tuli ja meni. Kesä oli, tuli ja meni. Vaan mitä tapahtui blogille? Jaa-a... Se on aika hyvä kysymys.

Olisi niin kovin helppo syyttää jonkinlaista kisaväsymystä. Ja kaipa tämä sellaista on ollutkin, jos ihan totta puhutaan. Alkutalvesta aina tähän päivään saakka on painettu sata lasissa, höyryt on kyllä kieltämättä tuprunneet välillä korvistakin ulos.

Tiedättekö sen sanonnan, kun minkään ei oleta muuttuvan vuodessa yhtään minnekään, mutta kun katsoo taaksepäin, vaikka mitä on muuttunut? Tämäkin taitaa olla melko täyttä totta meidän kohdallamme. Tuntuu, että tässä sitä edelleen junnataan paikoillaan, vaikka siitäkin huolimatta asiat ovat aivan eri tavalla, kuin vaikkapa puoli vuotta sitten.

Niin joo. Ja miksi ihan luvan kanssa huono bloggaaja? Tälle on ihan yksinkertainen selitys.

Aina, kun lupaan itselleni aktivoitua ja kirjoittaa blogia taas säännöllisesti ja ihailtavasti... Oh well. Epäonnistuminen suorastaan siintää horisontissa! Vaan nytpä annan itselleni ihan luvan olla koko vuoden surkein bloggaaja, enkä ota mitään stressiä seuraavasta tekstistä - sen aikataulusta, sisällöstä tai yhtään mistään muustakaan. Tulee, kun on tullakseen.

Tokhan sitä ihminen Ikeassa joutaa käydä!

Ja sitten niitä kuulumisia!

Koska aikaa on ennättänyt vierähtää, lienee parasta mennä kronologisessa järjestyksessä. Aloitin 2017 kesäkuussa hakuprosessin unelma-ammattiini. Oikeastaan lähdin vähän soitellen sotaan ja naureskelin, että pistetääs nyt ne hakemukset sisään ja otetaan sieltä se kieltävä vastaus, niin eipä tarvitse enää miettiä koko asiaa.

Vaan mitäpä kävi - rouvalle näytettiin vihreää valoa ja edettiin seuraavaan vaiheeseen. Ilmoitin miehelle, että tässä se oli, tähän jäätiin. Vaan ei, kolme viikkoa myöhemmin jatkettiin taas eteenpäin. Samalla kaavalla toistettiin muutama seuraavakin vaihe, kunnes s*** started to get real, jos näin voi sanoa. Läheteltiin lääkärinlausuntoja, täytettiin terveyshistoriaa. Ja mulla kun migreeni on, sitä sairaushistoriaa käänneltiin lopulta melko pitkän aikaa.

Mutta mitäpä kävi - viimeiseen vaiheeseen mentiin, ja läpi vielä sieltäkin! Toinen jalka oli siis jo oven välissä (juonipaljastus: on yhä). Soviteltiin virkapukua, käytiin verikokeissa, EKG:ssa, audiogrammissa ja haettiin virallinen medical attestation siitä, että kunnossa ollaan. Vaan firman oma lääkäripä kertoikin, että verenpaine oli vähän yläkantissa - jarrua päälle ja katsotaan myöhemmin uudelleen. Tämä kaikki tapahtui tämän vuoden tammikuussa, josta voidaankin ottaa pikakelaus saman, eli tämän vuoden elokuulle.

Uusi lääkärikäynti ja virkapuvun sovitus. Tyhmästä verenpaineesta sisuuntuneena päätin, että painoa pudottamalla putoaa myös ne mokomat paineet - joten astelin luottavaisin mielin terveystarkastukseen, nyt tosin 14 kiloa aiempaa kevyempänä. Verenpaineet oli ihan check check, vyötärö kutistunut -15 senttimetriä ja olo mitä mainioin. Vaan eivätpä ovet auenneet vieläkään, vaan vielä joutaa hetken ajan odotella.

Positiivisella nuotilla tässä kuitenkin mennään. Miulle ei tullut lopullista eitä - vaan näillä spekseillä kun jatketaan, homma sujuu kuin rasvattu. Pitää vain odotella, että kello tikittää hieman eteenpäin. Sitä paitsi, meikäläisellä on kuitenkin ihan mahtava työpaikka jo nytkin - joten ei todella ole syytä valitella!

Tämän syksyn eka pumppis tyhjennetty!

On tähän väliin mahtunut vähän ikävämpiäkin asioita. Kuten tuossa kesäkuun puolella mainitsinkin, C-Boy lähti käväisemään äärimmäisen nopealla aikataululla toteutetulla reissulla Yhdysvalloissa, ja minä kipuilin viikon mittaista kaukoavioliittoa. Ihan kamalaa! Yök.

Heinäkuun puolella meidän joukkue (perhe) puolestaan lähti nuuskimaan tuulia Unkarin pääkaupungissa, Budapestissa. Tykättiin kovasti! Lapsenkin mielestä just eikä melkein nappivalinta lomalle, mutta kävelyä olisi kuulemma saanut olla vähemmän. Omaksi puolustukseksi on sanottava, että pitäähän sitä nyt kokea lyhyessä ajassa niin paljon, kuin vain mahdollista! Tykästyttiin kaupunkiin jopa niinkin paljon, että uhottiin miehen kanssa hankkivamme Budapestista kakkoskoti, jos lottovoitto koskaan kohdalle sattuisi.

Helmi luontopolulla (ja kaverit kans) :)
Kymmenvuotias <3

Budapestin jälkeen puolestaan ollaan vain nautittu elämästä. On nähty ystäviä, käyty ulkoilemassa, grillattu, tehty töitä... Ja niin edelleen. Männäviikonloppuna juhlistettiin myös 10-vuotiasta lapsukaista, joten ei yhtään pöllömpää!

Niin! Ja on tässä yksi vähän isompikin uutinen kerrottavaksi. Meidän perheluku nimittäin kasvaa yhdellä! Ei siis kuitenkaan ihmisvauvan muodossa, vaan reilun viikon päästä meille muuttaa pieni, suloinen koiravauva. Meinasin muuten kirjoittaa koiravaiva, mutta kaipa tuo pentu sitäkin aiheuttaa - ehe ehe! Kaikella hyvällä kuitenkin, on tätä pientä perheenjäsentä nimittäin innolla odoteltukin! 

Näiden kuvien ja tunnelmien myötä, jatketaan juttuja - toivottavasti taas pian! Psst - siitä uudesta perheenjäsenestä on kuva tässä alempana.

Pitihän sitä miehelle näyttää, jotta notta tällasia hankintoja on koiravaavia varten tehty töiden ohella... Ups.
Meet our new family member - Ms Hinckley! <3