#parhaat: Nainen ja käsiase (The Gun Vault)

Maanantait. Ne on aina vähän tylsiä ja harmaita, voimattomia. Jotain kivaa tähän oli nyt ihan pakko keksiä!

Niin, siis mitä?

Utah, tuo unohdettu ja aliarvostettu osavaltio, josta kukaan ei vaihtoehtoisesti ole koskaan kuullut - tai vastaavasti ole koskaan erityisemmin kiinnittänyt huomiota. Vuoden 2002 talviolympialaisten koti, kivinen ja aavikkoinen keidas Kalliovuorten keskellä - ja niin edelleen.

Juuri tästä syystä haluankin nyt tuoda esille niitä paikkoja ja asioita, jotka mielestäni - tai vaihtoehtoisesti allekirjoittaneen kanssa samassa taloudessa asuvan kaksilahkeisen mielestä - ovat kaikkein parhaita Utahissa. Kirjoittelen osavaltion parhaista paloista aina maanantaisin, ja kaikki tekstit löytyvät kätevästi myöhemmin tunnisteella 'Utahin parhaat'.

Yksi niistä asioista, joita olin aina halunnut kokeilla, oli käsiaseella ampuminen. En koskaan Suomessa jaksanut asiaan paneutua - minulla ei kuitenkaan ollut varsinaista tarvetta päästä ampumaan minkäänlaisella aseella, joten en ollut edes selvitellyt mahdollisia vaihtoehtoja kokeilua ajatellen. Utahissa minulle kuitenkin tarjoutui mitä parhain mahdollisuus päästä kokeilemaan, miltä se ampuminen sitten tuntuisi - ja tammikuun 2015 lopussa sitä käytiin ihan sitten kokeilemassakin.

Ja juurikin tästä syystä halusin valikoida tällaisen hieman erilaisemman paikan ensimmäisenä syyniin!

Ajeltiin siis eräänä sunnuntaina vajaan vartin matka South Jordanin Gun Vaultiin. Meidän tuurillamme kaikki range lanet olivat tietenkin varattuja juuri sillä hetkellä, kun marssittiin sisään - niinpä jouduttiin jäädä hetkeksi odottelemaan. Sen lisäksi, että istuskeltiin aikamme sohvalla ja pöllöiltiin, kierreltiin myös katselemassa myynnissä olevia aseita. Minun asekokemukseni kun olivat muutenkin hyvin rajoittuneita, oli aika pysäyttävää nähdä sellainen määrä oikeita, toimintakuntoisia aseita samassa tilassa. Onneksi en ehtinyt ajatella turhan paljoa, sillä meidän vuoromme tuli ja pääsin änkemään korvat täyteen korvatulppia!

Ja olihan se kieltämättä melkoinen kokemus. Onneksi oli maailman paras opettaja näyttämässä alusta alkaen, kuinka pitelen asetta oikein, kuinka ammun ja hoidan homman muutenkin kotiin. Pääsin kokeilemaan kaksia erilaisia luoteja - ymmärrän kyllä periaatteen, jolla ne eroavat, mutta nimiä en muista alkuunkaan... - joiden ampumisessa en kaikessa amatööreydessäni huomannut pienintäkään eroa. Samalla tavalla ase potki silti takaisin käsille, ja yhtä hankalaa se tähtääminen kaikesta huolimatta oli.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon minua pelotti! Sitä luulisi, että kun tietää olevansa turvassa ja tietää, ettei mitään pääse tapahtumaan, osaisi ottaa rennosti. Mutta kieltämättä ladattu ase käsissä pelotti, ihan älyttömästi. Tärisin, vapisin ja käsittelin asetta kuin silkkihansikkailla - ja purin hammasta tiukasti yhteen, etten vahingossakaan olisi päästänyt jopa pientä itkunpoikastakin.

Mielenkiintoinen kokemus, ehdottomasti. Mies onnistui myös nappaamaan ensimmäisestä koskaan ampumastani luodista hylsyn talteen, ja se on seurannut mukanani Suomeen saakka.

Kaiken tämän tosin kruunasi herkuttelu - menimme nimittäin ampumisen jälkeen naapuriin leivoksille.

Kuvasta ei todellakaan välity se, kuinka jäätävän pahasti koko keho tärisi ja kuinka paljon sain tehdä töitä tahdonvoimallani, etten rupea parkumaan kesken ampumisen. Tai se, että jokainen vierestä kuulunut, ammuttu laukaus säväytti. Onneksi oli oma ase käsistä pois siinä vaiheessa, kun joku alkoi ampua konekiväärillä (?! kai...) ihan vieressä. Se, mitä kuvasta sen sijaan välittyy on se, että ei miusta ainakaan tähtäämään ole! Taisin mä muutamaan otteeseen osua jopa paperiin... Ehkä. Tuolta etäisyydeltä.