#parhaat: Arches National Park (osa 1)

Tiesin, että Utahissa on lukuisia eri kansallispuistoja. 

Tiesin myös, että ne ovat ihan taatusti uskomattoman upeita.

Mutta en todellakaan tiennyt, että näin upeita!

Muutamalla sanallakin sanoen en voi kuin todeta, että Arches National Park oli kaikkea mitä olin odottanutkin, ja enemmän. Uskomattoman upea, suorastaan henkeäsalpaava. Jo Archesillakin riitti nähtävää niin paljon, että siellä kelpaisi kierrellä päivän jos toisenkin - ja sietää puisto kyllä uudelleenvierailutkin.

En osannut tiivistää ylisanoja millään tavalla pienempään muotoon, joten jatkan jaarittelujani tästä uskomattoman upeasta kansallispuistosta myös ensi viikolla. Tällä kertaa vuorossa matkakertomus - ensi viikolla hyppään faktojen pariin!

Muuten - ne aiemmat tarinoinnit löytyvät tagilla 'Utahin parhaat' - olen tullut höpisseeksi muun muassa mormonikirkon rahoittamasta ostoskeskuksesta kuin sellaisestakin ostoskeskuksesta, josta löytyy oma maailmanpyörä - ja koko sarjanhan aloitti tarina erään nykyisen rouvan ensikosketuksesta käsiaseeseen.

Vasemman alakulman kuva autokatoksesta lähtöä tehdessä - oikean alakulman kuva puolestaan vuorien takaa, aavikolta. Muut kuvat Spanish Forkin ja Pricen väliltä.

Meidän matkassamme Arches National Parkilla

Kello herätti puoli kuudelta aamulla, mutta oliko meillä toiveitakaan heräämisestä? Oli ja ei. Minä pomppasin pystyyn ja huolehdin siitä, että sängynpetausvuoro jää tällä kertaa miehelle, mutta mitä vielä. Kun olin saanut pestyä hampaani ja siistittyä aavistuksen verran naamaani, mies kuorsasi tyytyväisenä sängyssä.

Ihme ja kumma kyllä, vuoronvaihto sujui kivuttomasti - mitä nyt minä päädyin nukahtamaan vuorostani ja olimme lopulta reilun tunnin verran myöhässä omasta aikataulustamme. Pääsimme kuitenkin kohtuullisen ajoissa tien päälle ja saimme ajaa Spanish Forkiin saakka lähes autiota tietä pitkin. Hieman yllättävää kyllä, Spanish Forkista aina Priceen asti oli hieman enemmänkin liikennettä, ja muutaman rekan perässä sai oikeasti pelätäkin kaiken Kalliovuorilla kiipeilemisen keskeltä.

Pikaista tankkausta Chevronilla (ja suklaan ostamista!) myöhemmin päästiin lopulta jatkamaan matkaa eteenpäin. Puolimatkassa oltiin, vuoret vaihtuivat yhdessä hetkessä aavikoksi. Hetken jos toisenkin sai hieraista silmiään, kun ympärillä oli pelkkää tasaista ja kuivaa, melkolailla myös värimaailmaltaan tasaisen harmaata. Jossakin kaukaisuudessa alkoi vähitellen näkyä omituisen tasaisia kukkuloita - joille en häpeäkseni tiedä suomalaista nimeä. Englanniksi nämä ovat siis table-topped hills. Välillä pysähdyttiin myös jonkinlaisella levähdysalueella, joka oli täynnä rekkoja ja minivaneja. Mutta maisemat olivat  ihania jo yksin levähdysalueellakin!

Tällaisia olivat näkymät levähdyspaikalla. Aika uskomattoman upeita, eikö?

Jossakin vaiheessa identtisinä jatkuneet maisemat alkoivat tympäistä ja saatoin sanoa ääneenkin jotain siitä, että olisimmepa jo perillä. Jos ei oteta lukuun muutamia tienvarsilla laiduntaneita karjalaumoja ja yhtä tai kahta vastaan tullutta autoa, olimme aivan itseksemme keskellä aavikkoa.

Lopulta sain hieman virikkeitä, kun pääsimme kääntymään isommalta tieltä kohti Moabia. Tässä vaiheessa Chevronilta ostetut suklaat olivat jo kadonneet parempiin suihin, matkalle mukaan otetut vesipullot huvenneet ja kaikki muutkin eväät alkoivat maistua vähän turhankin hyvin. En tosin edelleenkään ymmärrä, minkä ihmeen takia meidän täytyi ottaa mukaan keitettyjä kananmunia... No, hyvin ne näyttivät miehelle uppoavan

Muutamat viimeiset mailit matkalla Moabiin olivat ihan uskomattoman upeat! Kallioiden väri vaihteli syvän oranssista punaiseen ja välillä jopa vihreään.

Mutta se Moab! Moab! Anteeksi - siis Arches National Park. Ei me rehellisyyden nimissä koskaan aivan Moabiin asti menty, sillä kansallispuisto jäi joitakin maileja lännemmäksi itse kaupungista.

Olimme sopineet, että ainakin yksi arch on pakko päästä töllistelemään lähempääkin. Hyvinä turisteina emme tietenkään olleet ottaneet edes selvää siitä, millainen mikäkin arch oli - luukulta saatua esiteläpyskääkin käytettiin lähinnä toiselta puolelta karttana ja sen mittarina, kuinka monen potentiaalisen archin ohi olimme jo ajaneet.

Viimein - loistavana kartanlukijana - ilmoitin, että joku tuollainen Delicate Arch olisi ihan vähän matkan päässä, nyt me kyllä pysähdytään ja mennään sinne. Käännyimme pikkutielle, eikä kartalle merkittyä Wolfe Ranchia alkanut näkyä yhtään missään - mutta mitä pienistä. Sehän nyt vain luultavasti jäi jonnekin sen verran sivummalle, ettei meistä kumpikaan ehtinyt sitä edes nähdä...

Vas. yläkulma - saapuminen scenic drivelle / vas. alakulma - näkymä alas isommalle tielle & visitor centeriin / oik. yläkulma - ensimmäiset huikeat kivimuodostelmat ensimmäisen mäen päällä / oik. alakulma - ensimmäiset mutkat jääneet taakse, jolloin aukeaa mm. tällaisia näkymiä.
Ensimmäisiä maisemia scenic drivella. On se jännä, miten (kännykän...) kamera ei ikuista puoliakaan niistä uskomattoman jylhistä maisemista, mitä näissä kuvissa on!

Lopulta hankkiuduimme ulos autosta, otimme huikat vesipulloista ja nappasimme aurinkolasit mukaan. Lämpötila hipoi melkein 80°F (pyöreästi sanoen hieman päälle 25°C), ainakin jos auton mittariin oli uskominen - mutta olimmehan me jo ohittaneet Wolfe Ranchinkin, joten itse archille ei enää olisi kuin yksi hassu hetki kävellen, se siitä. Niinpä jätimme yksissä tuumin vesipullot autoon ja lähdimme seuraamaan polkua pitkin eteneviä ihmismassoja kohti määränpäätämme. Katsoimmeko ennen trailille lähtöä opastetauluja? Katsoimmeko, mikä juuri meidän vasemmalle puolellemme jääneen historiallisen, suojellun tönön nimi oli? No emme tietenkään!

Olimme ehtineet kävellä parisenkymmentä minuuttia, kun mies ilmoitti olevansa kyllästynyt. Koko matka oli ollut pelkkää ylämäkeä siihen asti, joten minä hengitystäni tasaillen ja (kuuluisalla?) suomalaisella sisullani ilmoitin, että takaisin ei muuten käännytä - ei ainakaan ennen kuin se mokoma kivimuodostelma on nähty. Mies ei esittänyt vastaväitteitä, sen sijaan huomasi minun tuskastelevan haikkaukseen mitä hienoimmin soveltuvissa tennareissani ja yritti kovasti opastaa military marchin alkeita.

Harmi, etten tajunnut katsoa paikkoja kartalta tarkemmin - näille kaikille muodostelmille nimittäin on olemassa omat nimensä.

Tulin myös katuneeksi omaa järkähtämättömyyttäni siinä vaiheessa, kun tajusin edessä olevan slickrockin olevan juuri se, mitä pitkin meidän täytyisi kavuta vielä korkeammalle ylöspäin. Oikeasti?!

Olimme viimeisen kymmenminuuttisen vakuutelleet toisiamme siitä, että kyllä se arch on jo aivan nurkan takana, pakko olla. Minua tosin vakuuteltiin siksi, että haikkaaminen ylämäkeen alkoi tuntua kropassa - miestä puolestaan täytyi vakuutella siksi, ettei toinen käänny kannoillaan ympäri kyllästymistään.

Siinähän sitä slickrockia sitten kiivettiin ylöspäin. Mieskin nautti, kun sai vihdoin jotain oikeaa tekemistä lihaksilleen - minä puolestani kirosin aivan viimeistään silloin sitä, että kaikki vesipullot olivat autossa ja auto, no - jossakin tuolla kaukaisuudessa. Ei kuitenkaan auttanut kuin purra hammasta ja kiivetä perässä, pieniä taukoja välillä pitäen. Slickrockin päällä ilmoitin vähintäänkin topakasti, että nyt on sopiva aika kääntyä takaisin - mieheltä sain vastaukseksi vain huvittuneen virnistyksen. Ai että tuonko jälkeen haluat ihan tosissasi kääntyä takaisin?

Vas. yläkulma: Wolfe Ranch / oik. yläkulma: tästä se haikki sitten lähti! / vas. alakulma ja oik. alakulma: näkymä oikean yläkulman sillalta

Mies kuitenkin teki ihan oma-aloitteisesti kompromissin ja lähti kiertelemään lähialuetta - josko se arch näkyisi jo jostakin. Tämä tarjosi minulle paljon kaivatun hengähdystauon ja virottuani, myös mahdollisuuden kuvata videoita. Miestä ei alkanut näkyä, joten kuljeskelimme hetken pienellä alueella ristiin - lopulta mies ilmoitti olleensa kirjaimellisesti kallionreunalla, josta oli kuulemma mennyt hetki pähkäillä poispääsyä.

Joku oli kuitenkin minua viisaampi (lue: mies) - ja pysäytti yhden takaisinpäin matkalla olleen miehen. Ja vihdoin! Arch kuulemma oli oikeasti aivan nurkan takana! Tästä riemastuneina lähdimme entistäkin suuremmalla tarmolla eteenpäin, ja viittä minuuttia myöhemmin, niin... Kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille, mitä me pääsimme todistamaan omin silmin.

Tällaisten näkymien keskellä me haikattiin - kamalassa kuumuudessa, joka ei tietenkään kuvista välity.

Siinä vaiheessa kiire jäi taka-alalle. Janokin unohtui aika nopeasti silloin, kun mies pääsi kallionkielekkeen ohitse, ja katseet kohtasivat hetkeksi - silmät olivat lautasten kokoluokkaa ja ihan viimeistään etusormi huulien edessä osoitti, että nyt ollaan taidettu tulla perille. Ja täysin rehellisyyden nimissä on sanottava, että Delicate Arch on varmasti upein ja vaikuttavin tähän mennessä näkemäni luonnonmullistus.

Itse archin kokoa on melkoisen vaikea saada välitettyä niistä kuvista, joissa ei ole ihmisiä näkösällä - kuten ei myöskään sitä muuta näköalaa ja tunnelmaa. Olo kuitenkin oli kuin maailmanvoittajalla, sillä kevyesti ilmaisten koko maailma tuntui levittyvän alapuolelle ja kaikkia perille saakka päässeitä reippailijoita yhdisti ainakin tunne siitä, että haikki oli ollut vähintäänkin tappava. Aika moni nimittäin ihan todella kääntyi takaisinkin päin kesken matkaa - onneksi minä suomalaisella sisullani käskin meitä jatkamaan (köh köh... No, ainakin vielä ennen slickrockia).

Lisää haikkimaisemia.

Puhekykyni palauduttua järjenjuoksuni oli mitä uskomattomimmassa terässä - tokaisin nimittäin miehelle: "Honey, this is the arch!" Mitä sillä sitten tarkoitin - sitä, että juuri kyseinen arch on se yksilö, joka nököttää jokaisessa, tai ainakin joka toisessa Utahia esittävässä postikortissa. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mille archille olemme matkalla (olisi selvinnyt esitteestä, jos turistit olisivat vaivautuneet lukemaan), ja valinta osui joka tapauksessa täysin vahingosta nappiin. Ja muuten - selvisipä sitten lähemmällä tarkastelulla, että se trailin alussa ollut ikivanha tönö muuten oli se Wolfe Ranch...

Vietimme ainakin tunnin verran milloin paikoillamme istuskellen, milloin mitä erilaisimpia turistikuvia nappaillen ja milloin ihan vain jutellen. Nauttien kevyestä tuulenvireestä ja ihanasti lämmittävästä auringosta. Voin nimittäin kertoa, että itse haikatessa saatoin kyllä kirota auringon ja varjopaikkojen puutteen melkoisen pitkälle.

Vasemmalla näkyy joku ihan aavistuksen riutunut haikkaaja. Kokonaisempaa kuvaa ei kehtaa laittaa - oli sen verran punainen naama ja hikinen kuontalo.

Kävely takaisin autolle tuntui menevän yhdessä, pienessä hetkessä - olihan matka pelkkää alamäkeä ja olimme juuri nähneet omin silmin jotakin aivan käsittämättömän hienoa. Vesikin maistui aika hyvältä siinä vaiheessa, kun päästiin autolle saakka. Ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, ei, mutta oli ehdottomasti kaiken tuskailun ja turhautumisen arvoista! Mainitsin miehelle useampaankin otteeseen sen, että mikäli päädymme koskaan tulevaisuudessa asettumaan Utahiin, tämä on sitten sellainen paikka, jonne täytyy kuskata vuoronperää kaikki sukulaiset, ystävät, tuttavat ja kissankaimankummit.

Olimme molemmat enemmän kuin valmiita kotiinlähtöön sen jälkeen, kun olimme päässeet takaisin autolle. "Kun kerran tänne asti on tultu" -mentaliteetilla päätimme kuitenkin ajaa koko kansallispuiston läpi vievän tien loppuun ja kääntyä vasta sitten takaisin. Oli ehdottomasti sen arvoista, vaikka molemmat hieman väsähtäneinä maisemia katseltiinkin. Kotimatkalla en jaksanut erityisemmin edes yrittää bongata eri osavaltioiden rekisterikilpiä, jota normaalisti olisin harrastanut suurella innolla (näin muuten kotipuolen paikallisen ruokakaupan pihalla auton, joka oli Havaijin väliaikaiskilvissä! Score!), sillä vuosisadan migreeni teki tuloaan ja iski lopulta maailmanlopun voimalla päälle. Meillä ei tietenkään ollut minkäänlaisia särkylääkkeitä mukana, joka helpotti tilannetta suunnattomasti.

Sanoinkuvaamaton.

Mies oli lopulta sen verran väsynyt, että nuokkui - minä yritin olla itkemättä turhan isolla äänellä pääkipuani, jotta sain pidettyä herran hereillä. Tarjouduin myös ajamaan, mutta jostakin kumman syystä mies oli sitä mieltä, että olisin ollut vain riski liikenteelle... Elättelin toiveita siitä, että migreeni sai alkunsa päivän aikana vähälle jääneestä evästyksestä, mutta Wellingtonin SubWayssa pysähtyminen osoittautui oikeastaan vain ja ainoastaan virheeksi, sillä pelkkä ruoan hajukin etoi ja en lopulta saanut syötyä muutamaa puraisua enempää. Tauko kuitenkin virkisti, ja Springvillen nurkilla sain lopulta subinkin syötyä loppuun. Taisi ehkä sittenkin olla se aurinko, vedettömyys ja lihasten vetreyttäminen syitä sille, miksi heikko happi pääsi yllättämään.

Ja kuten turistihenkeen kuuluu, otimme yhteen tyhjistä vesipulloista hieman punaista hiekkaa scenic driven varrelta - ja tällä hetkellä kyseinen hiekka on pienessä (entisessä) hillopurkissa meidän sohvapöytämme lasikannen alla.

Korjattiin muuten menetetyistä kaloreista johtunut epätasapaino juustokakulla siinä vaiheessa, kun päästiin kotiin.

Ensi viikolla jatketaan faktojen parissa - stay tuned.