Ollos mun Valentiinoksein - Valentine's Day 2015 Salt Lakessa

En muuten yleensä tykkää käyttää superlatiivia yhtään mistään. Myös maailman paras on mun mielestäni ehkä kliseisin (ja ällöttävin) mahdollinen ilmaisutapa. Mutta nyt, koen olevani oikeutettu olemaan vähän ällöttävä. Kyseessä nimittäin on jonkinlainen yritys tiivistelmästä sen suhteen, kuinka me vietimme ystävänpäivää vuonna 2015.

Luvassa ällöromantiikkaa.

Mies sai mausteeksi rakkaudentäyteisiä sanoja. Imelää!
Ja tältä näyttivät rouv... Siis vielä-silloin-neidin räpylät muutama päivä pedikyyrin jälkeen.

Meillä oli tarkoituksena nukkua pitkään. Oli - minä olin kovin malttamaton antamaan miehelle omaa, omasta mielestäni varsin mielikuvituksetonta lahjaani, joten taisin ensimmäisen kerran pompata ylös sängystä kuuden ja seitsemän välillä. Siirtelin lahjani toimiston syövereistä sängyn alle makuuhuoneeseen ja teeskentelin tunnin verran nukkuvaa, kunnes minun vain yksinkertaisesti oli pakko tuuppia tyyppi hereille.

Yleensä mies ei niinkään perustaisi siitä, että jäädään lojumaan sänkyyn ihan toimettomina. Tällä kertaa teki kuitenkin poikkeuksen sen sijasta, että oltaisiin taisteltu kylppärivuorosta (ja siitä, kumpi parka joutuu petaamaan sängyn).

Tällä kertaa minun kuitenkin erikseen käskettiin pysytellä hetki sängyssä. Mies karkasi puolestaan toimistoon ja palasi takaisin keltaisen kirjekuoren kanssa. Kuoresta paljastui kovin ihana ja henkilökohtainen kortti - juuri sellainen, joka sai sopivasti kyynelkanavat avattua. Kauaa ei jaksettu lopulta sängyssä lojua, vaan taistelu kylpyhuoneen herruudesta odotti lahjojenvaihdon jälkeen. Hassua sinänsä, että minun mielestäni kehitin varsin mielikuvituksettoman lahjan - ja silti, mies tuntui tykkäävän!

UT's Hogle Zoon sisäänkäynti on suloinen!
Kirahveilla on melkoisen kookas sydän, jolla rakastaa.

Totuttuun tapaan saatiin pitää melkoista kiirettä, että ehdittiin ottaa lopun päivän aikataulu kiinni. Mies oli varannut minulle puoli yhdeksitoista ajan pedikyyriin ja kasvohoitoon, jonne tietysti lähdettiin hyvissä ajoin - siis kymmenen minuuttia myöhässä. Kun yhtälöön lasketaan vielä se, että minä jouduin toimimaan kartanlukijana, ajoimme pariin otteeseen paikan ohitse, joten olimme hetken jos toisenkin myöhässä sovitusta ajasta.

Yvette ei kuitenkaan tuntunut olevan ollenkaan pahoillaan, vaan jutteli huoneen ulkopuolella miehen kanssa niitä näitä sillä välin, kun minä vaihdoin rentouttavampaa ylle ja pujahdin lämpimien peittojen ja ruusunterälehtien sekaan odottelemaan kasvohoidon alkamista. Kahta tuntia myöhemmin posket olivat pehmeät kuin vauvan peppu, käsissä ja kasvoilla ollut suklaanaamio tuoksui edelleen ja varpaita koristi pedikyyrin lopputuloksena kirkkaanpinkki lakkaus. Ja koska mies oli onnellisen myöhässä minun hakemisestani, valikoimme Yvetten kanssa vielä illan mekkoon soveltuvan kynsilakan - ja sormenkynnetkin saivat koristusta.

Kirsikkana kakun päällä - mies oli järjestänyt koko session ajaksi minulle kuunneltavaksi lempimusiikkiani, mussutin pedikyyrin aikana suklaata ja siemailin jäävettä. Ei ollenkaan hassumpi päivänavaus! Yvette oli myös äärimmäisen kiinnostunut Suomesta ja kyseli paljon Suomeen matkustamisesta, halusi vielä puhelinnumeronikin. Ihana, rentouttava kaksituntinen!

Hävettää myöntää, etten tarkalleen tiedä, mitä lajiketta tämä pikkuinen edustaa - mutta voi, miten suloinen hän on!
Jopa vessan edustaa oli koristettu.
Enkä toisaalta pistä pahakseni myöskään tällaisia näkymiä eläintarhavierailun aikana.
Näiden rakennusten takana asustivat mm. jääkarhut ja otters (sanakirjan suopealla avustuksella siis saukot. Sama pää kesät talvet...)

Minun ei ollut tarkoitus tietää mitään siitä, minne suuntaamme seuraavaksi - vaan olin suorittanut salapoliisityöni varsin mallikkaasti suihkussa edellisenä iltapäivänä, joten päivän kohde #2 oli tiedossa. Lähdimme siis ajelemaan West Jordanista toiselle puolelle Salt Lakea, Utah's Hogle Zoo'n. Jonot olivat aivan mielettömät - jätettiin auto hyvän matkan päähän ja käveltiin lippuluukulle, tai tarkemminkin sanoen ties kuinka pitkän matkan päähän lippuluukusta.

Näytti siltä, että jokainen Utahissa ja lähiosavaltioissa asuva pariskunta oli päättänyt tulla käymään eläintarhassa, joten jonottamisessa tuntui menevän pieni ikuisuus. Lopulta meidän edellämme oli enää yksi perhe - mutta tietysti, tämä kyseinen perhe viihtyi luukulla reilun vartin. Tässä vaiheessa mies patisteli minua menemään jo edeltä toiseen jonoon, jossa lippuja näytettiin kertaalleen sisäänpääsemiseksi, sillä edessä olleen pariskunnan nainen oli päätynyt tarkastelemaan heidän lippujaan hieman sivummalle.

Puolta minuuttia myöhemmin meillä oli omat lippumme kädessä, toinen minuutinpuolikas myöhemmin tallustelimme jo porttien sisäpuolella - ja katsoimme, kuinka meidän edellämme ollut pariskunta tukki nyt onnekkaasti sisääntuloa. Kannatti kurvata ohitse!

Hogle Zoo oli suunnattoman suloinen - harmi vain, että myöhästyttiin aavistuksen eläinten lahjojen avaamisesta. Suomituristille paikalla oli paljon erikoisempia eläimiä, mies puolestaan taivasteli minun silmiini kovin tavallisia ilveksiä ja susia. Molemmille meistä iski melkoisen kova suru puseroon siinä vaiheessa, kun päädyimme katselemaan jääkarhuja. Oli vain niin kovin selvää, että ressukat ovat hyvin kaukana omasta, luonnollisesta elinympäristöstään - eikä me lopulta yksinkertaisesti voitu jäädä katselemaan jääkarhujen elämää enää pidemmäksi aikaa, vaan oli pakko lähteä pois. Oli kovin selvää, että Hogle Zoossa pidetään ehdottomasti hyvää huolta eläimistä, mutta silti - suretti.

Joku ainakin osasi ottaa rennosti, vaikka ympärillä parveilikin melkoisesti porukkaa.
Muutama kansallislintu.

Eläintarhassa kiertelyn jälkeen oli aika palata takaisin tukikohtaan, valmistautumaan illan täsmäiskuun The Roofiin. Olimme olleet niinkin viisaita, että olimme edellisiltana vierailleet Redboxilla. Ei siinä mitään - olihan meidän ollut pakko vuokrata Gone Girl. Mutta kun sai alennettuun hintaan toisen elokuvan, pitihän sellainenkin tietenkin valita!

Ja kuinka unisia olimmekaan edellisenä iltana? Kovin - puolihintaisesta elokuvasta oltiin katsottu ehkä häthätää viisi minuuttia, joten urakkaa oli vielä jäljellä ennen palautuksen deadlinea - kello yhdeksään illalla. Pöytävaraus ravintolaan oli puolestaan puoli kahdeksalle, ja aikaa itsensä kaunistamiselle ja elokuvan katselulle jäi kutakuinkin ehkä tunnin verran, jos sitäkään.

Ja kuten arvata saattaa, minulla ei ollut meikin meikkiä naamassa vielä takaisin palatessamme - olin halunnut antaa ihon hengittää kasvohoidon jäljiltä. Lopulta kannoin vaatteet toimistoon, jossa katselimme elokuvaa kannettavalta - vaihtelin vaatteet ja laitoin korut siinä elokuvaa katsellessa. Loppu elokuvasta katsottiinkin osittain kylpyhuoneessa minun meikatessani, osittain toimistossa - mies yritti välistä huudella minulle, mitä milloinkin tapahtuu. Tuttuun tapaan lähtö venyi aavistuksen siitäkin huolimatta, että kelattiin elokuvaa aika ronskistikin. Vähän jäi harmittamaan, mutta pakko oli ehtiä palauttaa molemmat elokuvat ennen lähtöä ravintolaan.

Korkkarit oli Suomessa - onneksi korolliset tennarit pelastivat naisen hädässä!
Downtown Salt Lake City. <3

Vaikka vähän myöhässä oltiinkin, yllätettiin tällä kertaa itsemme. Liikennettä keskustan suuntaan oli mukavan vähän, ja suomalaispainotteisen navigoinnin ansiost... Siis, siitä huolimatta löysimme vaivattomasti perille parkkihalliin Joseph Smith Memorial Buildingin alle. Ravintolaahan minulle ei oltu kerrottu etukäteen - se oli oikeastaan yksi päivän tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Ja pakko myöntää - minulla loksahti leuka auki jo siinä vaiheessa, kun kävelimme parkkihallista sisälle rakennukseen. Vielä hämmästyneempi olin siinä vaiheessa, kun tajusin meidän olevan hississä matkalla kohti ylintä kerrosta. Mies oli varannut meille pöydän parhaalta paikalta - suoraan ikkunoiden ääreltä siten, että minulle avautui suora näkymä Templeen ja sen edustalla olevaan puistoon.

Minne me sitten päädyimme? The Roofiin. Vaikka linkki ei juuri meidän pöytämme äärelle viekään, on ehdottomasti näkemisen arvoinen - ja näkymä oli kieltämättä vielä vaikuttavampi pimeällä!

Lämmintä, pehmeää leipää kannettiin pöytään jokaisessa mahdollisessa välissä, vesilasi täyttyi heti, kun erehdyit ottamaan yhdenkin siemauksen suunkostukkeeksi. Suomalaiselle mörrimöykylle tämä kaikki oli järjetöntä ylellisyyttä, ja muistin asiasta mainita myös miehelle - joka lähinnä naureskeli sitä, että minun sietäisi alkaa tottua kunnolliseen kohteluun. Mehän olimme pitkälti paastonneet koko päivän juuri ravintolaa ajatellen - tiesin ainoastaan sen, että saan syödä juuri niin paljon kuin haluan, joten päivän paasto ei oikeastaan edes haitannut.

Tarjolla oli jättimäinen buffet pääruokia, ihania salaatteja ja kalaa - ja entäpä sitten ne jälkiruoat... Niitä oli ainakin tuplasti pääruokia enemmän! Ensimmäisen lautasellisen tyhjennyttyä pöytään kannettiin kukkakimpun näköinen asetelma, joka lopulta paljastui miehen minulle erikseen tilaamaksi, yksittäiseksi ruusuksi - joka tosin oli koristeltu muiden, pienempien kukkien avustuksella entistäkin näyttävämmäksi.

Joseph Smith Memorial Building on vaan niin ihana ja tunnelmallinen! Etenkin näin iltahämärässä.
Niin, ja tietysti vielä itse herra Smith.

Hyvä, että olin edes ehtinyt kunnolla kiittää ruususta, kun vanhempi herrashenkilö tuli koputtamaan miestä olkapäälle. Olemme hänen mielestämme kuulemma suorastaan vastustamattoman suloisia yhdessä - ja hän kysyikin, haluaisimmeko hänen ottavan meistä muutaman kuvan. Miehet siirtävät yhdessä meidän pöytäämme hieman sivummaksi ja poseeraaminen Templen edessä alkoi. En ihan takuulla olisi koskaan (suomalaisessa) elämässäni uskonut, että tunnen oloni jollakin tapaa jopa luontevaksi kameran edessä, täysin vieraalle ihmiselle poseeratessani. Hullua.

Harmi sinänsä, että ruoat olivat suunnattoman hyviä - olo oli aika täyteen tupattu siinä vaiheessa, kun suunnittelin siirtymää pääruoista jälkiruokiin. Mies kuitenkin pysäytti minut ennen, kuin ehdin edes lähteä suunnitelmasta toteutukseen.

"I have something for you that I would like you to take to Finland with you."

En oikeastaan osannut edes ajatella mitään - nyökyttelin vain hymysuin, kun mies alkoi kaivella povitaskuaan.

Pienestä rasiasta paljastui sormus. Kyse ei kuitenkaan ole kihloista, sen tiesin jo heti ennalta - mies on niin moneen otteeseen vannottanut, että haluaa kihloja varten kunnioittaa isääni ja kysyä hänen lupaansa ennen kyseisen askeleen ottamista. Sen sijaan sen hetken jälkeen vasenta nimetöntä koristi promise ring. Vielä merkityksekkäämmän sormuksesta tekee se, että se on kuulunut miehen isoäidille. Tarina itsessään on kovin perinteinen - isoäiti oli toivonut miehelle sormuksen antaessaan, että hän antaa sen sitten sille oikealle tytölle. Tuli aika onnellinen olo.

Kun navat oli tupaten täynnä vielä herkkujakin, lähdimme lähes kirjaimellisesti pyörimään keskustaan. Autolle oli ravintolassa vierailun seurauksena kolmen tunnin parking validation, joten ajateltiin ottaa loppuajasta ilo irti. Tutkailimme aikamme J. S. Memorialin katukerrosta sekä rakennuksen kupeessa olevaa puistoa - kävimme ihmettelemässä myös City Creekin valaistusta ennen kotiinlähtöä. Ja pienistä asioista sitä ihminen voikin tulla onnelliseksi - oli hirveän ihanaa katsella, kuinka pariskunnat tulivat pyytämään ottamaan heistä kuvia, ja kuinka onnellisilta kaikki näyttivät.

En olisi ikinä osannut odottaa näin ihanaa, tunnelmallista ja muistorikasta ystävänpäivää. 

Kyllä mä aika kovasti tuosta miehestä taidan tykätä.

Yksi Salt Lake Cityn (ja jos ei koko Utahinkin) tunnetuimmista maamerkeistä - Temple.
SLC:n keskustaa
Tuolla me syötiin - ylimmässä kerroksessa, "valottomalla" puolella.
Temple kuvattuna City Creekiltä.