Rakastetaan, rakastetaan ja ollaan okei - mutta moikata ei koskaan

Yleistetäänpä vähäsen.

Oletko koskaan katsonut jenkkileffaa (tai miksei vaikka samojen rajojen sisäpuolelta kotoisin olevaa sarjaakin) ja tuskastellut niitä järkyttävän epärealistisia puhelinkohtauksia? Niitä, kun puhelu loppuu ihan kuin seinään - vähän, niinkuin lyötäisiin luuri korvaan.

Tästä päästään melkoisen huteralla aasinsillalla käsiksi tapoihin ja jonkinlaisiin kulttuurieroihin - vaikka olenkin sitä mieltä, että suuri osa näistä kulttuurieroista on täysin sidonnaisia puhuttuun kieleen.

Kiinnitin nimittäin tänään taas pitkästä aikaa huomiota siihen, kuinka me puhumme toisillemme. Olkoonkin, että meillä eletään tunteella - itketään jos itkettää, tuiskahdellaan jos suututtaa ja nauru puolestaan tulee suoraan sydämestä. Mutta otetaanpa muutamia esimerkkejä.

Vähän sekalaista kuvitusta tällä kertaa - tässä viimeöinen moon halo omalta takapihalta kuvattuna. Oli melkoisen upea näky!

Esimerkki 1.
Olen lähdössä kotiin vanhempieni luota. Turhaa ehkä edes sanoa, että ihan tuttuja tapauksia ovat - sellaisia, jotka ovat kyllä nähneet lapsensa aina kakkavaipoista teini-iän angstisimpiin hetkiin. Isän tyttö, jota äiti lukee jo puolesta sanastakin. Välillä ei tarvitse sitäkään, valitettavasti. Nyin kengät jalkaani ja huikkaan ovelta moikat, joskus jompi kumpi tai molemmat tulevat vielä ovelle juttelemaan. Mutta viimeistään rappujen eteen parkkeeratun auton kuljettajanpuoleisen oven sulkeutumista ennen sanotaan aina 'moikka'.

Esimerkki 2.
Olen lähdössä hakemaan lasta kerhosta, mies jää kotiin. Palloilen ensin ympäriinsä - ihan siksi, että ensin meinaa unohtua puhelin, sitten lompakko ja niin, vielä ne auton avaimetkin... Kun lopulta pääsen siihen vaiheeseen, että kengät ovat jalassa ja takki puoliksi päällä, käydään läpi asioita. Ai että teet sen aikaa töitä, kun olen pois? Ookoo. Laitanko meille heti sen jälkeen ruokaa, vai vasta myöhemmin? Heti, ookoo. Tuutko itse syömään kun työt on taputeltu vai huhuilenko, kun ruoka on valmis? Ai, okei - tulet itse. 'Love you!'

Hyvä on - tuo kakkosesimerkin 'love you' voi aivan yhtä hyvin olla myös 'alright', 'cool' tai 'okay'. Mutta onko se koskaan 'bye'? Ei. Me ei sanota toisillemme moita - ei edes silloin, kun jompi kumpi tulee kotiin.

Mitä meillä kotiin tullessa sanotaan? Kannattaa valmistella naurulihaksensa viimeistään nyt - me nimittäin ollaan kuin b-luokan komedialeffasta, sillä meille (minulle) on luontevinta huudella 'honey, I'm home!'. Mikäli mies puolestaan tulee avaamaan minulle oven, yleensä joko ähkäisen häntä ottamaan käsissäni olevat kantamukset tai vastaavasti kehotan tekemään tämän ihan verbaalisin kommunikaation välinein.

Iskihän se kuin kakkosnelonen takaraivoon - minä en moikkaa englanniksi.

Mistään ihan uudesta tai tuntemattomasta ilmiöstä tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse. Mies ei sano heippoja esimerkiksi silloin, kun lopettelee puhelua perheensä kanssa pallon toiselle puolelle, vaan moit korvautuu kätevästi rakkauden ylisanoilla. On ihan okei rakastaa - sama keskustelun ja / tai tapaamisen lopetus on ihan luonnollinen juttu, oli kyse sitten perheenjäsenestä tai ystävästä. Sekin on ihan okei, että mies sanoo miespuoliselle kaverilleen 'love you':t puhelun lopuksi.

Tätä lukiessa voisi varmaan aika helposti ajatella, että tuohan on melkoisen tönkköä. Myönnän - ei tuo sama minulta suomeksi onnistuisi, ei todella! Mutta aivan yhtälailla en tuntisi oloani luonnolliseksi, jos väen vängällä vääntäisin 'bye bye':t jokaisen puhelun tai kohtaamisen loppuun.

Ja onhan se nyt aika ihanaa muutenkin - kun ne rakastamisensa voi luikauttaa helposti ja vailla paineita ihan näinkin yksinkertaisiin tilanteisiin. Suomeksi käännettynä sama ei jotenkin vain tuntuisi istuvan tähän meidän jäyhään ja vähän juroonkin suomalaiseen mielenlaatuun, ei vaikka mitä tekisi.

Vai kuinka monen suomalaisen suusta se tulisi täysin luontevasti - 'rakastan, rakastan!' vielä siinä vaiheessa, kun ovi on kolahtamassa kiinni?