Yhdessä tekeminen - mikä siinä pelottaa?

Olen puhunut monestikin, useammankin eri ihmisen kanssa tästä aiheesta - yhdessä tekemisestä siis. 

Ennakkoluulot pois alta aivan ensimmäisenä - koska eikös se nyt kutakuinkin niin mene, että yhteisöllisessä toiminnassa mukana ovat ainoastaan koko elinikänsä samassa yhteisössä kasvaneet, nyt jo 50+ vuotiaat herrat ja rouvat - vanhalla, vakaalla vuosikausien kokemuksella? He jaksavat järjestää jos jonkinlaista tapahtumaa, ja vaikka muutosta asioissa ei varmasti paljoa tulekaan, niin kaikki hoituu tutulla ja turvalliseksi havaitulla kaavalla.

Mikäli yhteisötoimintaa eivät dominoikaan jo kunniakkaaseen ikään päässeet yhteisön jäsenet, ovat nokkimisjärjestyksessä seuraavana ne paikalliset - jälleen kerran samassa yhteisössä varttuneet - nuoret, jotka ovat aina olleet aktiivisia. Joko sitten vanhempiensa kautta, tai jonkin muun luonnonoikun saattelemana.

Pari makkaraa huutokauppailijoille.

Ja voihan olla, että vain minä näen asian näiden linssien läpi - ehkä jollein muulle tämä asia näyttäytyy erilaisena.

Toivottavasti näyttäytyykin! Eihän se nimittäin vain voi olla aivan näin mustavalkoista.

Myönnän, että omakin asenneruuvi oli melkoisen tiukalla vielä parisen vuotta sitten. Muistan hyvin elävästi, miten muksun koulutaipaleen ensimmäisessä vanhempainillassa alettiin setviä tulevan lukuvuoden vanhempaintoimikuntaa - jokaiselta koulun luokka-asteelta yksi vanhempi toimikuntaan, ja niin edelleen. Ennen kuin tajusinkaan, tuupittiin minua kuvainnollisesti kohti vanhempaintoimikunnan auvoista pestiä, eikä meidän ekaluokkalaisten vanhempien keskuudessa varsinaisesti tunkuakaan hommaan ollut. Olinko minäkään silloin erityisen innokas? No niin no - en minä ainakaan suoranaisesti riemusta hyppinyt.

Ensimmäisessä toimikunnan kokouksessa sattui ja tapahtui - sain harteilleni puheenjohtajan manttelin. Kokematon ekaluokkalaisen äiti, jolla ikää oli huisat 27 vuotta - mitä siitä ja tulisi?

Mutta niin sitä vaan alkoivat hommat vähitellen mennä eteenpäin omalla painollaan. Jokainen kokous oli edeltäjäänsä tutumman tuntuinen ja pikkuhiljaa juuri ne omat vastuualueet alkoivat hahmottua. Kun lapsi siirtyi toiselle luokalle, ei vuoden ensimmäinen vanhempainilta ollutkaan aivan niin outo mörkö, kuin edellisvuotinen - ja ihan vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakottavaa otetta... Huomasin nostavani kättä pystyyn siinä vaiheessa, kun halukkaita vanhempaintoimikuntaan kyseltiin.

Hups.

Ja arvatkaapas mitä. Se on oikeastaan aika kivaakin!

Minulla kun on nimittäin vähän paha tapa innostua liiaksikin niistä asioista, joita rupean kunnolla tekemään. Saan helposti käytettyä koko illan tietokoneen ääressä toimikunnan tiedotteita kirjoitellessa - samalla, kun siis (muka) katson telkkaria. Toisaalta, tykkään myös ideoida ja toteuttaa - esimerkiksi viimevuotiset joulumyyjäiset oli aivan ihanat joulupukin ja talutusratsastuksen maustamina, hyvällä porukalla toteutettuna! Ja tämän viikon alussa puolestaan järjestettiin lapsille elokuvailta sekä koulun puolesta huutokauppa, jota me puolestaan tuimme omalla buffetillamme ja makkaroilla.

Parastahan tässä on ehdottomasti se, kuinka itseään pääsee toteuttamaan hyödyllisellä tavalla, ja samalla pääsee tekemään hyvää. Porukka on myös mitä mahtavin, joten mikäpä siinä on tehdessä! Tarvitseeko edes mainita siitä, kuinka mukava yhteisöllisyyden tunne tästä kaikesta myös tulee?

Ei se siis niin pelottavaa ole. Pitää vaan ottaa se hyppy sinne tuntemattomaan!

Tällaisiakin oli saatavilla huutokaupassa.