Äitiyden hillitön riemu ja sietämätön vaikeus

Next generation

Tässä nämä kaksi, isompi ja pienempi. Tämä tyttö ja tämä poika, kaksi tärkeintä asia maailmassa. Nämä kaksi valaisevat päiväni joka päivä ja siinä samalla myös onnistuvat saamaan aikaan valtavia tunnekuohuja minussa. Iloa, onnea, ylpeyttä, naurua, surua, kiukkua, raivoa ja kaikkea siltä väliltä. Joinain päivinä aina havahdun, että ainiin minähän olen äiti! Pitäisikö minun osata tämä rooli?

Kumpikaan lapsistani ei tullut tähän maailman mitenkään liian helpolla. Heitä molempia saatiin kyllä odotella ihan ajan kanssa, toivo välillä jo hukatenkin. Jostain käsittämättömästä syystä he molemmat kuitenkin saimme, vieläkään ei meinaa uskoa, että tuossa ne ovat ja kasvavat. Kummankaan syntymä ei myöskään ollut liian helppo (onko se tapahtuma koskaan??), mutta niistä selvittiin. Sen verran rankkoja kokemuksia molemmat kuitenkin oli, että meidän joukkue on nyt ihan varmasti koossa! Sitä luulisi, että kun niin hartaasti toivoo lapsen saamista, että sitä sitten oman elämänsä tulee myös pyhittämäänkin pelkästään heille. Minun kohdallani ei näin käynyt. Minusta ei tullut pelkästään äiti.

Kun silmäsi käännät, alkaa tapahtua!

Se saattaa kuulostaa itsekkäältä ja ehkä onkin, mutta minä en muuttanut mitenkään radikaalisti elämääni/elämäntapojani lasten tulemisen jälkeen. Molemmat ovat löytäneet paikkansa perheessämme, olemme fuusioituneet yhdeksi. Tottakai olen luopunut joistain asioista ja tehnyt kompromisseja, ilmanmuuta, mutta suurimmaksi osaksi olen edelleen sama ihminen kuin ennen lapsia. En lukenut ennen esikoisen syntymää kasvatusoppaita (olisi ehkä ollut syytä), en osannut valmistautua ennakkoon oikein mihinkäään, koska miksi pitäisi? Olin ihan uuden asian äärellä, en yhtään osannut kuvitellakaan millaista elämä lasten kanssa on. Ajattelin, että sittenhän se selviää. Ja kyllä on selvinnyt!! Molempien kohdalla olen tehnyt sen miljoona kasvatuksellista virhettä, ottanut ehkä liian lunkisti, tai ollut jossain asioissa liiankin tiukka. Käyttäydyn edelleen itsekin kuin lapsi. Mutta se on minun tyylini. En ole lukenut vauvapalstoja, tai aiheeseen liittyviä blogeja, en ole ollut kiinnostunut kestovaipoista, kantoliinoista, imetystyynyistä ja niistä kaikista muista äitiyden oheismateriaaleista. Meille ei koskaan hankittu viimesenpäälle syöttötuoleja, vaipparoskiksia, yms muita arkea helpottavia hilavitkuttimia. Meillä mentiin miten mentiin, monesti vaikeimman kautta. Mutta hei, soseet väänsin lapsille sentään itse =)

Ensimmäinen koulupäivä oli jännä päivä!

Olen äiti, mutta en puhu lapsistani jatkuvasti. En ole koskaan puhunut. Ellei joku kysy. En ole pelkästään äiti, vaan olen minä. Olen se kamala äiti, joka ei suostu lähtemään leikkipuistoon. Ja ihan vain siksi, koska en osaa bondailla muiden vanhempien kanssa. Siellähän saattaa joutua puhumaan lapsista! Minä kun keskustelisin mielummin vaikkapa elämästä ylipäänsä. Olen se kamala äiti, joka harvemmin leikkii lastensa kanssa. Toki puuhastelemme yhdessä pihalla, kuuntelemme musiikkia, luemme kirjoja, pelleilemme, tai teemme jotain muuta häröä. Mutta en leiki, en autoilla, enkä nukeilla. Minusta se on lasten itsensä puuhaa. Tykkään kyllä seurailla sivusta heidän touhujaan, mutta en halua osallistua siihen. Annan tilaa heille ja he antavat tilaa minulle, joskus. Olen se kamala äiti, joka tarvitsee tilaa. Olen fyysisesti läsnä, mutta henkisesti välillä jossain muualla. Myönnän sen. Me olemme yhdessä ja erikseen, paljon.

Lapsityövoimaa =)

Esikoisestani näen itseni suoraan, hän on täysin kopio minusta. Hän on oman tiensä kulkija, jääräpää, tottelematon, kuriton, tulisieluinen, mielikuvituksellinen, haaveileva kukkaistyttö. Päämme kolisee yhteen joka päivä, eikä olla vielä edes teini-iässä. Koen hetkittäin suurta ylpeyttä ja sitten taas suurta epätoivoa tyttäreni suhteen. Hän osaa vaikka mitä, kokee ja tuntee asioita vahvasti, mutta sitten taas toisaalta koettelee minua niin pirusti! Tekee asioita, jotka sotii meidän kodin sääntöjä, käyttäytyy huonosti ja epäreilusti. Mutta niinhän myös minä olen tehnyt ja teen vieläkin. Me koettelemme rajoja. Molemmat. Koska esikoiseni on tyttö ja vielä niin tulinen sellainen, väistämättä välillä mietin, millaiseksi hän kasvaa. Hän on vielä pieni, mutta mieleltään jo vähän isompi. Nuorimmaisen suhteen en osaa vielä ajatella eteenpäin, antaa tuon vielä päristellä pikkuautoillaan.

Allaspoika ja auringonpalvoja

Turvaudun ajatukseen, että annamme lapsillemme parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle, rakastamme heitä ehdoitta ja hyväksymme heidät juuri sellaisina kuin ovat. Ja sen on riitettävä. Näytämme tunteet kotona, oli ne sitten mitä tahansa. Halataan, rakastetaan, nauretaan, siinä sivussa karjutaan ja kiukutellaan. Hyvällä kasvatuksella on varmasti osansa siihen, millaiseksi lapset kasvaa, mutta sitten taas toisaalta, onko aina? Vaikka tekisit kaiken "ohjekirjojen" mukaisesti, antaisit kaikkesi lapsellesi, niin takaako se sen, että hän pärjää elämässä eikä sorru väärille teille? Minä uskon karmaan ja siihen, että jokaisella meillä on joku perimmäinen tarkoitus miksi olemme sellaisia kuin olemme ja mitä saamme aikaan elämässä. En ole täydellinen äitinä, enkä ihmisenä, mutta teen parhaani, joka päivä.

On pirun siistiä olla äiti, mutta kyllähän siinä ihan hulluksi tulee!