Anna unelmille siivet ja lennä korkeuksiin

Hitsi vieköön, elokuu vetelee jo puoltaväliä, koulut alkoi eilen ja kun vastahan ne loppui! Välillä ihan hämmästyttää tämä yhä vaan nopeutuva ajanjuoksu, ei piruvie meinaa kyydissä enää pysyä. Kesä on omalta osaltani nyt paketoitu, syksy saa puolestani tullakin jo, koska tykkään kaikista vuodenajoista. Kuulaat syysaamut ja pimenevät illat, auringonsäteet jotka vielä lämmittää ihoa, parasta! Arki, rytmit ja rutiinit, nekin on jees. Tosin koululaisen kasin aamut tekee tiukkaa, MINULLE, onhan niitä kokonaiset kaksi lukujärjestyksessä. Ei kaltaiselleni aamutorkulle ollenkaan kiva, hirveältä näytti laittaa herätyskello soimaan klo 7.00. Jos minä saisin päättää, sängystä ei noustaisi ennen kello yhdeksää, viikonloppuisin ennen kymmentä =)

Nooh, kyllähän minä useimmiten takaisin sänkyyn kipitän kun koululainen on saatettu matkaan ellei ole töihin menoa aamusta. Pikku-ukon päristellessä autoillaan, laitan silmät kiinni ja alan haaveilla, milloin mistäkin ja ihan mistä tahansa. Siitä on tullut jo jonkinlainen rituaali. Se on hauskaa. Kun päästää irti kaikista pakollisista ja järkevistä ajatuksista, antaa haaveille ja mielikuvitukselle vallan. Nyt kun tarkemmin mietin, olen tainnut tehdä tätä jo lapsesta lähtien. Mielikuvituksissani muutun joksikin muuksi, tai olen jossain ihan muualla. Useimmiten näen maisemia, meren ja hiekkaa. Jostain syystä haaveeni kääntyy aina veden äärelle. Toinen asia mikä haaveiluissa toistuu on musiikki, joko soitan jotain, laulan tai tanssin. Voi että kun osaisin oikeastikin jotain noista, tai kaikkia!

Mielessäni palaan aina tänne, meren äärelle

Sen tarkempiin yksityiskohtiin en omien haaveideni kohdalla mene, ne ovat asioita joita haluan pitää täysin itselläni, omana tietonani. On ollut aikoja, vaikeita sellaisia, jolloin haaveiluunkaan ei ole ollut uskallusta. Tasan vuosi sitten esimerkiksi elämän realismi iski niin kovaa vasten kasvoja, ettei pystynyt tai uskaltanut haaveilla mistään. Mentiin päivä kerrallaan, huolestuneina, epätietoisina ja pelokkaina tulevaisuuden suhteen. Nyt taaksepäin katsottuna, koko viime syksy on yhtä utua, sen päälle laskeutui varjo, jollaista ei toivottavasti tule uudestaan. Silloin mentiin läheisten kanssa täysin selviytymismoodilla, melkeinpä autopilotilla. Mutta, ME SELVITTIIN!

Viime syksy oli todella raskas henkisesti, huoli ja epätietoisuus mukana jokapäivä. Oli vaikea löytää mitään positiivista mistään, vaikea uskaltaa ajatella tulevaisuutta, uskaltaa haaveilla mistään. Mielessä oli vain, että jos tästä selvitään, niin selvitään mistä tahansa. Pari kertaa mietin, että entäpä jos tästä ei selvitäkään, mitä sitten? Vuosien varrella olen tehnyt niin valtavasti itsetutkiskelua, lukenut erilaista kirjallisuutta, tarkistanut maailmankatsomustani, etten onneksi osannut vajota totaaliseen synkkyyteen. Pahimman mahdollisen ajattelu ei käynyt kertaakaan mielessäni, en maalannut mielessäni pahimpia mahdollisia skenaarioita. En muista oikeastaan ajatelleeni selviytymisen lisäksi mitään, en mennyttä enkä tulevaa. Olin vain ajatusteni kanssa kuplassa, selviytyen aina yhdestä päivästä.

Kun näet vain pilviä horisontissa, et niiden kauneutta

Kun elämässä tapahtuu jotain raskasta, odottamatonta tai odotettua, se lamaannuttaa. Tuntuu kuin olisi halvaantunut, keho kyllä liikkuu, mutta aivot ei toimi. Kaikki ympärillä muuttuu merkityksettömäksi, olo on tunnoton. Ja tuohon olotilaan jostain syystä vain jää, vaikka luulisi, että siitä haluaisi nopeasti pois. Siihen jää, vaikkei kukaan edes pakottaisi jäämään. Ei ikäänkuin anna itselleen lupaa tuntea mielihyvää mistään. Ei edes auringonsäteistä. Ei linnunlaulusta, ei lasten naurusta. Ei anna hymyn karehtia suunpielestä, tai jos sen vahingossa sinne päästää, on podettava huonoa omaatuntoa kun oli iloinen. Edes sekuntin verran. Se on outo tunne, suru, huoli, mikä tahansa se omalla kohdalla onkaan. Se on kuin pohjaton kaivo, josta ulospääsyä ei näe. Ei kunnes on taas pinnalla!

Aurinko laskee, kunnes se taas aamulla nousee. Aika kulkee eteenpäin, universumi ei pysähdy.

Kliseinen on sanonta "aika parantaa" silloin kun on vaikeinta. Aika ei juuri sillä hetkellä todellakaan paranna, koska aikaa ei siinä surun tai huolen hetkessä ole. Se on vain syvää tunnetta, pelkkää mustaa ja harmaata. Mutta, ajan kuluessa, tuo synkkyys alkaa hälvetä. Kerros toisensa perään se keventyy. Ei tietyllä tapaa koskaan mene pois, mutta siltä häviää suurin terä. Ei satu enää niin paljon. Ja silloin koittaa se hetki, kun uskaltaa taas unelmoida. Antaa haaveille vallan. Ja noille unelmille nousee suurempi merkitys, kun on käynyt läpi jotain vaikeaa. Niitä osaa arvostaa enemmän. Kun universumi on näyttänyt voimansa, elämä osoittanut yllätyksellisyydensä, uskaltaa haaveille antaa vielä suuremmat siivet. Niitä saattaa jopa alkaa toteuttaa!

Tai näin ainakin itse ajattelen. Näen tänä päivänä elämän ihmeellisyyden erilaisin silmin kuin vuosi sitten. Näen valoa, kirkkautta, iloa ja tulevaisuuden. Ja ennenkaikkea näen tämän hetken valoisana. Uskon, että kaikelle on aikansa ja asiat tapahtuu silloin kuin pitääkin. Vaikean syksyn jälkeen sain tänä keväänä mahdollisuuden opiskella jotain uutta, jotain vielä syvemmin hyvinvointiin ja elämäntarkoitukseen liittyvää. Kevät oli sille juuri oikea aika, mieleni oli taas vastaanottavainen jollekin joka valaisee ja vahvistaa. Kesän aikana olen lukenut Eckhart Tollen Läsnäolo voima -kirjaa, hitaasti, sivu kerrallaan, pureskellen lukemaani. Tuossa kirjassa on hiljaista voimaa. En olisi ollut valmis lukemaan sitä viime syksynä, en siinä mielentilassa. Tähän hetkeen keskittyminen ei olisi onnistunut tuolloin, mielestäni siihen täytyy olla kaikinpuolin valmis ja avoin, ei voi pakottaa. Oma mieleni oli vielä silloin kahlittuna harmauteen. Kirjassa puhutaan paljon ajan kahleista, kuinka tyhjentää mieli menneestä ja tulevasta, kuinka keskittyä vain tähän hetkeen. Se ei ole helppoa, en pysty täysin siihen vielä itsekään. Sen olen kuitenkin huomannut, etten ole enää menneisiin asioihin mielessäni kovinkaan helposti palannut, enkä liiemmin ole tehnyt suunnitelmia tulevaan.

Näe kaikkeuden kauneus, katso asioita, ihmisiä ja olentoja uusin silmin, katso tarkkaan ja näet kauneutta kaikkialla ympärilläsi.

Mutta, unelmoinnille olen antanut taas vallan. Tänään, juuri tällä hetkellä, uskallan taas haaveideni antaa lentää. Niin älyttömiä kuin ne onkin. Ja sitä ne useimmiten on! Jo vuosia olen pieniä ja toteuttamiskelpoisia haaveita pistänyt tapahtumaan. Niitä juttuja, jotka kantaa taas pitkälle ja antaa voimaa. Useimmiten ne on olleet elämyksiä, konsertteja, paikkoja, tapahtumia. Jaksan edelleenkin uskoa, että hyvinvoinnin perusta luodaan toteuttamalla itseään ja itselle tärkeitä asioita, olemalla itselle ehdottoman rehellinen. Antaa sisäisen säteilyn paistaa ulos päin ja se valaisee muutkin. Vain tekemällä pieniä tärkeitä asioita, niin pitkään kunnes joskus ehkä voit toteuttaa niitä suurimpiakin haaveita. Ellei kyseessä ole yksisarvisella ratsastaminen tai keijuvoimien saaminen. Niihin kultaseni ei tässä elämässä päästä! Se on yhtä realistista kuin, että minusta tulisi rokkistara tai hollywoodtähti =)

Osaatko sinä unelmoida? Tänään illalla nukkumaan käydessäsi, laita hetkeksi silmät kiinni ja toteuta mielessäsi villeimmätkin haaveet!