Kasvukipuja

Kirjoitan tätä tekstiä mielessäni kouluikäinen tyttäreni. Maailma johon hän on kasvamassa naiseksi, ei ole mielestäni muuttunut ainakaan parempaan suuntaan, pinnallisuus ja epäaitous on rajumpaa kuin omassa kasvuiässäni. Kirjoitan tätä tekstiä myös ajatuksissani kaikki kohtalontoverini, nuoret naisenalut ja heidän äitinsä. Kuinka hyväksyä itsensä ja viihtyä omissa nahoissaan, kuinka olla itsevarma ja vahva? Valitettavasti vastauksia noihin en osaa antaa, mutta omaa tarinaani voin raottaa…

Syy miksi nyt kirjoitan tästä aiheesta, löytyy vanhasta päiväkirjastani jonka siivouspuuskissani löysin eräästä laatikosta. Päiväkirja on visusti lukittu, en pysty lukemaan sisältöä, muistan mitä olen sinne teini-ikäisenä kirjoittanut. Vaikka olen käsitellyt menneet asiat mielessäni monet kerrat ja tehnyt rauhan itseni kanssa, on silti hetkiä jolloin tunnen samalla tavalla kuin silloin. Ja nyt päiväkirjan ollessa edessäni, kaikki muistot vyöryy mieleeni. Tiedän, että sen sivuilla lukee paljon höpsöjä hassuja teinitytön ajatuksia, mutta eniten siellä lukee epätoivoa, surua, vihaa ja kiukkua, itseäni kohtaan. Toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet. Toiveita, joita en koskaan ääneen lausunut.

Muistan tuijottaneeni peiliin iltaisin ja itkien ulkonäköäni. Halusin repiä jokaisen pisaman kasvoiltani irti, raudat suustani ja vänkyrän maantienvärisen tukkani päästä. Katsoin peiliä inhoten, katsoin vartaloani inhoten. Miksi en näytä yhtään tytöltä, naiselta? Kirosin itseni, olin liian pitkä, liian laiha, liian ruma, liian erilainen kuin muut tytöt. Inhosin itseäni vain toisten sanomien asioiden takia. Uskoihin niihin. En halunnut mennä kouluun, koska useimmiten sain ivaa osakseni, ulkonäköni ja vaatteideni osalta. Minua ei kutsuttu luokkakavereiden syntymäpäiville, ei diskoihin, ei bileisiin. En ollut tervetullut. Liikuntatunnit oli pahimpia, koska en ollut lahjakas missään. Olin se tyttö, joka valittiin joukkueeseen viimeisten joukossa, koska oli pakko. En ollut suosittu, en todellakaan. Voin tuntea vieläkin sen epätoivon mitä koin tuossa iässä, sen tuskan minkä tunsin iltaisin nukkumaan käydessä. Miksi en voi olla joku muu, miksi en voi muuttua näkymättömäksi muille?

Tiesikö vanhempani kaikesta tästä? Ei. En koskaan kertonut heille, en vasta kuin aikuisena. En, vaikka he kysyivät onko kaikki kunnossa. Ja he kysyivät, monet kerrat. Pidin kaiken sisälläni. En avautunut syvimmistäkään tunteistani, en edes ystävilleni, joita minulla onneksi muutama tärkeä oli. Pelkäsin. Itkin kun muut eivät nähneet. Tein paljon asioita kun muut eivät nähneet. Kovetuin ja kasvatin suojakilven ympärilleni. Suojakilvestä en ole vieläkään luopunut täysin. Minun oli vaikea luottaa ihmisiin, on vieläkin. En uskonut, että kukaan voisi pitää minusta. Mutta kyllä piti. Rakkaimmat ystäväni ovat jo tuolta ajalta, me olemme me. Puolisoni tapasin kun olin 15-vuotias, siinä hän kulkenut vierelläni kaikki nämä vuodet. Ja vieläkin välillä mietin, että miksi ihmeessä? Hän on nähnyt kaikki puolet minussa ja on silti siinä. Ja se on mahtavaa!

Aurinko paistaa pilvienkin läpi, kun sen antaa tulla ja ottaa vastaan...

Vuodet ovat vierineet, nuoruusvuosien epävarmuus, pelko, inho ja ahdistus ovat väistyneet tieltä. Olen yli 30-vuotias ja melko sinut itseni kanssa. Olen viimein hyväksynyt itseni juuri sellaisena kuin olen, läheiseni ovat tehneet sen aina. Sydäntäni vihlaisee kun mietin, miten kovasti olen itseäni ruoskinut ja vihannut joskus. Kuinka olen antanut muiden sanojen ja ulkoisten paineiden vaikuttaa itseeni. En sopinut muottiin silloin, enkä sovi nyt. Ja se ei haittaa. Kunpa olisin tiennyt tämän jo silloin. Kunpa olisin tiennyt, että on ihan ok olla erilainen.

Olen opetellut hyväksymään itseni jo lähes 20-vuotta. Se on pitkä aika. Olen opetellut nauramaan itselleni. Lopettanut häpeämisen. Päässyt yli epäonnistumisista. En ole tehnyt tätä työtä täysin itse. Puolisoni ehdoton tuki ja ymmärrys ovat olleet suurin apu. Mutta haluan olla vieläkin näkymätön, haluan tehdä asioita kun muut eivät näe, yksin. Se on osa minua, tulee aina olemaan.

Meren äärellä huomaan olevani onnellisin, se parantaa, se rauhoittaa

En voi sanoa kenellekään joka samojen asioiden kanssa kamppailee, että tiedän miltä se tuntuu. Koska en voi tietää kuin omasta puolestani. Voin ainoastaan ymmärtää ja tukea, kuunnella ja antaa aikaa. Pelkään, että tyttäreni joutuu kokemaan samanlaisia kasvukipuja, elkeitä on jo nyt ilmassa! Minä vastaan muu maailma –karma näyttäisi periytyneen hänellekin. Kaikki alkaa nykyisin paljon aiemmin, noita viattomia ja leppoisia lapsuusvuosia on entistä vähemmän. Kiusaaminen on muuttanut muotoaan, se on rajumpaa ja tulee useammasta suunnasta kuin ennen. Valtapeliä se on edelleen. En pysty suojelemaan lapsiani kaikelta pahalta maailmassa, mutta voin tehdä omalta osaltani parhaani. Tukea ja ymmärtää.

Tämä kirjoitus on 14-vuotiaalle minälle; asiat järjestyy, ei hätää. Sinä selviät, sinä pärjäät. Olet tärkeä jollekin. Tämä kirjoitus on kohta 8-vuotiaalle tyttärelleni; pidä kiinni viattomuudestasi, ole rauhassa vielä lapsi, ole juuri sellainen kuin olet, koska olet tärkeä. Tämä kirjoitus on Sinulle, et ole yksin. Jokaisella meillä on omat kasvukipumme, ne tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme, vahvistaa meitä ja tekee meistä omia ainutlaatuisia yksilöitä. Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi jollekin.