Saako temperamentin näyttää?

Tiedän, että blogini nimi viittaa vahvasti fitnessiin, mutta en juurikaan käsittele sen teeman alla olevia asioita. Toki voisin kirjoitella rakkaasta kuntosalista ummet ja lammet, jauhaa omista treeneistäni ja jaella vinkkejä eteenpäin. Mutta, niitähän netti on jo pullollaan, treenejä ja neuvoja treenaamiseen löytyy joka suunnasta, joka vinkkelistä. Muutamat postaukset olen itsekin jo tehnyt, tarvinneeko niitä enempää? Ilmanmuuta mielelläni annan vinkkejä ja apuja, kannustusta ja tsemppausta niin hyvinvointiin, treenaamiseen kuin ravitsemukseenkin, kelle tahansa ken sitä minulta kaipaa, teenhän sitä työksenikin (joka btw, on edelleenkin MAAILMAN PARAS DUUNI!!!). Eli jos blogilta sen tyyppisiä kirjoituksia kaivataan, niin ei muutakuin viestiä vaan osoitteeseen avanafit@gmail.com ja sormet alkaa sauhuamaan :) 

Koska olen hyvin spontaani ihminen, en miettinyt blogilleni pitkään ja hartaasti nimeä, vaan nappasin sen yksinkertaisesti toiminimestäni. Sen kummemmin miettimättä ja vatvomatta, onko se hyvä, sopiiko se minulle. Fitness -leimaa en jostain syystä kuitenkaan itselleni tai blogilleni halua, en pidä leimoista. Tai lokeroinnista. Miksi minut ja tai blogini pitäsi määrittää jonkin termin alle? Teen ehkä arjessani paljon asioita, joita viittaa fitnessiin, mutta ei, siltikään en ole fitness! Wellness on myös sana, joka halutaan liimata asioiden päälle, siitä pidän terminä vähän enemmän, mutta sekään ei määritä minua pelkästään. Minä vain olen ja teen asioita jotka on minulle tärkeitä. Olen kokonaisvaltaisesti tässä, onnistun, mokailen, nauran, itken, kuuntelen ja kyllä, joskus myös raivoan!

Tämä on työ minä ja normi minä, RÄYH!!

Ja taas tämän pitkän eiaiheeseenliittyvän alkujaarittelun jälkeen, hyppäämmä itse otsikkoon. Saako temperamentin näyttää ulospäin? Saako sen? Olen itse melkoisen herkästi reagoiva ihminen, vaikkei kaikki minut tuntevat ihmiset sitä ehkä uskoisi. Kiukku on sellainen, joka minut pääsi lapsena herkästi yllättämään, teini-ikäisenä taisi olla jatkuvasti päällä ja nyt aikuisena esiintyy hiukan miedompana. Mutta edelleen on siellä. Olen useimmiten hyväntuulinen, nauravainen ja heittämässä läppää milloin mistäkin. Mutta, löytyy niitäkin päiviä, kun tekisi mieli vaan karjua keuhkot ulos ja heittäytyä lattialle rimpuilemaan. Tietääkö kukaan mistä puhun? Kun on niitä päiviä, että tekisi mieli lähteä riehumaan ulos niinkuin Michael Douglas Rankka Päivä -leffassa. Onneksi olen itselleni löytänyt miedomman lääkkeen tuohon hulkkimaiseen raivoon; riittävän aggressiivinen musiikki. Vanha ämpeekolmonen tulille, napit korville, ovesta ulos ja angstaamaan metsään tai salille. Toki kuuntelen raskasta musiikkia iloisenakin, treenatessa, autossa, jokapäivä. Kuuntelen muutakin, mutten suomipoppia ja -räppiä ;) Noniin, se musiikista, ettei lähde jopo käsistä!

Sen verran pystyn itseäni kuitenkin hillitsemään, etten ihan kaikille huonoa päivääni näytä. Kotiväki joutuu siitä kyllä kärsimään sillointällöin. Muiden ihmisten seurassa en jotenkin osaa kiukutella. Puren kieltä, useimmiten. Ehkä näin vanhempana, olen jo hiukan päästänyt näkyville ärtymystäni myös ulkopuolisille. Mutta aika vähän. Olen kokenut paremmaksi vaihtoehdoksi vältellä muita, etenkin sellaisia ihmisiä, jotka pääsee tuonne ärtymysvyöhykkeen sisään. Mutta olisiko se väärin, näyttää tunteet muuallakin kuin kotona? Jos joskus sanoisikin, että anteeksi mulla on nyt vähän huono päivä!

Löydä lapsi itsestäsi ja mene vaikka leikkipuistoon!

Minun temperamenttini on tietenkin periytynyt eteenpäin, tyttärelleni. Nämä kahdeksan vuotta ovat olleet yhtä tunteiden vuoristorataa, jokaikinen päivä. Oman temperamenttini kun vielä pystyn käsittämään ja pitämään kurissa tarvittaessa, mutta entäs kun on kyse toisesta, pienestä ihmisestä! Joka ei teekään asioita niinkuin minä käsken, ei reagoi asioihin niinkuin minä haluaisin. Ja kun tämä pieni ihminen tuntuu olevan aina se ainut räjähdysaltis tapaus, porukassa kuin porukassa. Hän on lähes aina se, joka suuttuu ensimmäisenä, itkee ja raivoaa, pahimmassa tapauksessa joutuu leikeistä ulos. Se tuntuu pahalta. Hänestä ja minusta. Silloin meillä kolisee päät yhteen ja kovaa!

Mini-me, päivänsäde sähikäinen

Neuvoja olemme saaneet vuosien varrella, niin ammattilaisilta kuin muilta vanhemmilta. Kuinka rauhoittaa tuota temperamenttia. Kuinka selvitellä konfliktitilanteet. Olemme yrittäneet ja kokeilleet kaikenlaista. On päiviä kun kaikki menee ihan hyvin, mutta on myös paljon päiviä kun ei mene. Kesä on aina pahinta aikaa, kun on paljon vapaata, on aikaa leikkiä aamusta iltaan. Riitojen selvittelyä, anteeksi pyytelyjä niin lapsilta kuin aikuisilta, erotuomarina olemista, vahtimista... koita siinä sitten olla aikuinen! Yritän aina olla puolueeton, antaa lasten selvittää asiansa keskenään niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta silti, joka kerta, syypää löytyy meiltä. Tuntuu, ettei muilla ole tälläistä lainkaan. Muiden lapset tottelee kerrasta, tai ainakin ottaa opikseen tehdyistä virheistä. Tekee asiat niinkuin on neuvottu ja kasvatettu. Niinhän mekin olemme neuvoneet ja kasvattaneet!!! Olemme yrittäneet kasvattaa lapsemme parhaamme mukaan, antaneet esimerkkiä kuinka kohdella toisia, kuinka toimia reilusti ja rehdisti. Silti, joudumme miettimään välillä mitä olemme tehneet väärin. Miksei tulisieluinen tyttäremme ota opikseen, käyttäydy sääntöjen mukaisesti ja ole kiukuttelematta? 

Elämä on yksi suuri seikkailu!

Ja sitten tulee niitä päiviä, kuten tänään, kun mietin, että miksi helvetissä tuon pienen ihmisen pitäisi käyttäytyä jonkin kasvatusmallin mukaisesti? Miksei hän saisi näyttää tunteitansa, iloa, surua, kiukkua, raivoa, hämmennystä, koko tunteiden kavalkadia? Miksi ihmeessä hänen pitäisi olla jotain muuta kuin mitä on, jo näin pienenä? Aikuisten katseet, paheksuvat ilmeet, tuomitsevat sanat, ne on pahimpia. Kun ei ymmärretä, ei haluta ymmärtää pientä ihmistä. Miksi kaikkien pitäisi käyttäytyä samalla tavalla, olla kiinnostuneita samanlaisista asioista, tehdä samoja asioita kuin muutkin? Olen kirjoittanut tästä jo ennenkin, kun en koe itse kuuluvani oikein mihinkään kastiin, en taivu mihinkään muottiin. Miksi tyttärenikään sitten pitäisi? 

En ihmettele yhtään miksi ihmisillä on lemmikkejä, ne eivät tuomitse, eivät arvostele, niille riittää kun niitä silittää ja saat rakkautta varmasti takaisin päin.

Olen päättänyt, etten enää tukahduta tuon pienen ihmisen tunteita. Tuntuu kauhealta myöntää, että sitäkin on tullut tehtyä. Ei, älä tee noin, miksi sanoit noin, ei tuo ole sallittua... jne jne. Kieltoja ja määräyksiä lipsahtelee suusta tuon tuosta. Tottakai rajat ja raamit on oltava, mutta eihän se estä tunteiden näyttämistä. Lapseni on kasvamassa armottomaan maailmaan, muttei tiedä sitä vielä. Hän suhtautuu kaikkeen vielä uteliaisuudella ja jännityksellä. Minä aikuisena, en saa tuota tunnetta viedä pois. Minun on muistettava jokapäivä, olla taas itsekin se lapsi mikä sisälläni asuu. Muistettava itsekin suhtautua asioihin uteliaisuudella, avoimuudella ja jännityksellä. Ei etukäteen asetetuilla odotuksilla ja asenteilla. Näen tyttäressäni itseni niin selvästi, että se tekee monesti ihan kipeää. Mutta mehän olemmekin yhtä =)

We are one crazy family and PROUD OF IT!!!!!