Lapsenlikkana Hollannissa

Olin miettinyt au pairiksi lähtemistä jo nuorena tyttönä, mutta silloin en vielä uskaltautunut sellaiselle reissulle. Jos totta puhutaan, en nähnyt mitään mahdollisuuksia toteuttaa kyseistä haavetta. Toisaalta eipä tarjontaakaan ollut silloin samalla lailla ja tiedon hankkiminen oli huomattavasti vaikeampaa, kuin nykyään. Hautasin ajatuksen "lopullisesti" ja jatkoin elämääni täällä Savonlinnassa. Kunnes...

Aikuisiällä innostuin matkailusta ihan kutkulleen. Ensimmäisen Turkin matkani jälkeen reissureppua on kuumotellut vähän väliä, eikä se kuumotus häviä vaikka kävisin maailman toisella puolella. Olin kuullut ajatuksesta "matkailu avartaa ja samalla koukuttaa" ja niinhän se tosiaan tekee. Lisäksi se kaventaa lompakkoa, mutta jokainen reissu antaa aina jotain mitä rahalla ei voi suoraan ostaa. Aina kun pääsen kotiin edelliseltä reissulta, olisin valmis suunnittelemaan jo uutta matkaa. Tämä on varmasti hyvin tuttua monelle matkailijalle.

Olin saanut kipinän ulkomailla asusteluun pidemmiltä reissuiltani. Yksi tälläinen kipinän tuoja oli reissuni Tansaniaan, josta voit katsella kuvia täältä: http://starbox.fi/bikinipakara/vapaaehtoistyo-tansanian-maaseudulla-kuvin. Reissusta olen kirjoitellut eri paikkoihin, mutta siitä voi lukea jotain juttua esim. täältä: http://starbox.fi/bikinipakara/mita-vapaaehtoistyo-kustansi.

En ollut missään kohtaa ajatellut lähteväni Eurooppaan, vaan halusin mahdollisimman kauas. Se ajatus hyytyi hyvin nopeasti, kun aloin perehtyä hieman tarkemmin tähän au pairina työskentelyyn. Reissussa olisi pitänyt olla vähintään puoli vuotta ja joidenkin maiden au pairiksi olisin ollut jo liian vanha. Siinä vaiheessa meinasin nakkasta hanskat tiskiin ja unohtaa koko homma ajatuksella "se juna meni jo". Kunnes...

Facebookissa pomppasi seinälleni ilmoitus Hollannissa asuvasta perheestä, joka etsi au pairia talveksi. Hetken mielijohteesta otin yhteyttä perheen äitiin, jonka jälkeen selvisi, että he tarvitsevat lapsenlikan koko vuodeksi, johon minulla ei ollut mahdollisuutta. Tämä perheen äiti antoi minulle hyviä tipsejä mitä kautta kannattaisi hakea uutta perhettä ja niin minä laitoin hetken mielijohteesta ilmoituksen erääseen facebook ryhmään. Siitäpä se homma lähti etenemään.

Pian sain viestiä Suomalais-Hollantilaiselta perheeltä, jonka luokse lopulta päädyin. Kyllä minua aluksi pelotti, että kuinka saan hoidettua kouluhommat Hollannista käsin. Olinhan vasta aloittanut opinnot, josta johtuen kaikki tuntui uudelta ja melkoisen sekavalta. Onneksi perhe jousti ja lykättiin lähtöäni sen verran, että pääsin kunnolla syventymään opiskeluun. Hetken mielijohteesta minä sinne Hollantiin siis päädyin, eikä muuten harmita yhtään että valinta ei ollutkaan Australia tai Uusi-Seelanti, vaan nimenomaan Hollanti.

Työt alkoivat lähes heti saavuttuani perille. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi 6-vuotias poika, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö. Olin aluksi melko ihmeissäni kaikesta siitä kiireestä ja härdellistä mitä sen kolmikon kanssa koin. Kouluaamut ja iltapäivät olivat melko vauhdikkaita. Ei tarvinnut miettiä puhelimen räpeltämistä ollenkaan, kun yritin parhaani mukaan pitää jöötä ja hyvää huolta lapsista. Olihan se minun työtäni, vaikkei se aina siltä tuntunutkaan.

Aluksi oli hieman ongelmia auktoriteetin saamisen kanssa. En tiennyt miten lapsia olisi oikea tapa käsitellä, varsinkin kun samat "konstit" eivät toimineet kaikkien kolmen kanssa. Ajan mittaan opin tuntemaan lapsia paremmin ja hommat alkoivat sen myötä sujua helpommin. Perheen arki tuli tutuksi ja tiesin kummasta päästä koulua lapset haetaan minäkin päivänä ja milloin on liikuntaa koulussa ja milloin taas ei. 

Askarteluja, kyllä oli luovuus huipussaan.

Kaikkein parasta oli seurata miten nopeasti lapset oppivat uusia asioita, esim. sanoja. He muuten puhuvat Suomea ja Hollantia, vaikka pikku naperoita ovatkin. Oli myös mahtavaa päästä seuraamaan niitä onnen hetkiä, esim. leikkipuistossa ja uimahallissa. Voi sitä ilon määrää, kun lapset saivat kaksi marsua lemmikikseen. Aivan huippua! Yritin kuitenkin olla kiintymättä lapsukaisiin liikaa, ettei kotiinlähdön aikana tarvitsisi itkeä tihrustaa sydämmen kipeydestä.

Aluksi ajattelin, että onpa hieman outoa mennä asumaan vieraiden ihmisten luokse, varsinkin kun olen aikuinen, enkä äidin helmoissa ole pyörinyt toviin. Erikoisinta oli se, että missään vaiheessa homma ei alkanut ahdistamaan. Sain oman rauhan, eikä tekemisiäni kytätty tai seurailtu. Tosin, että olin kiltti tyttö ja olin iltamaidolla jo kasin aikoja lähes joka ilta. :)

Se siitä sitten.. Eiköhän tästä Hollannin reissusta riitä myöhemminkin muiseltavaa. Olen päättänyt, että nyt on aika aikuistua, asettua, olla, pysähtyä ja kuunnella mihin se elämä tästä vielä potkaisee. Koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan".