Isätön päivä

Tänään ei ollut yksi parhaista päivistäni. Menetykset ja myllerrykset elämässäni on saanut mut ajattelemaan asioita hieman eri perspektiiveistä. Tuntuu, että välillä tulee ajateltua vähän liikaakin. Juuri tänään, Isänpäivänä, oli taas yksi niitä päiviä.

Some on ollut koko päivän täynnä toinen toistaan ihanampia kuvia aamiaisista, isistä lapsineen, lasten tekemistä korteista ja lahjoista isilleen, muistokirjoituksista isoisille, kaikesta sellaisesta, josta minä en tiedä mitään.

 Mulla ei ole koskaan ollut isoisää opettamassa kuinka tehdään pajupilli tai vuollaan kiehinen ja laitetaan saunaan tulet. Mun isä ei koskaan opettanut, kuinka korjataan mopon moottori tai soittanut mulle klassikko albumejaan. Tuskin tunsin koko miestä. Vaareista mulla on vain muutama haalistunut kuva, ei muistoja. Isästä vain muutama haalistunut muisto.

Mä muistan ku olin joku 7-8v. Oli vappu. Faija toi mulle ilmapallon. Varmaan se oli humalassa sillonkin, mutten mä sitä huomannu. Se on mun elämän yks onnellisimpia hetkiä. Mun isä toi mulle ilmapallon.
 Se oli semmonen punanen, jänistä muistuttava heliumpallo. Ei folio, vaan ihan sellanen tavallinen. Mä olin menny sitä lautalle vastaan, kun tiesin että se on tulossa. Salaa mielessäni toivoin että sillä olis mulle jotain, mutten oikeesti uskonu, koska ei sillä koskaan ollu. Ja nyt sillä sitten oli. Olin niin, niin onnellinen.
Juoksin sen ilmapallon kanssa kotiin päin. Pelkäsin kokoajan, että kohta mun ote lipee, ja se pallo lentää tiehensä. Halusin äkkiä viedä sen kotiin turvaan.
 En kerenny.

Mä muistan sen niin tarkasti. Olin just siinä kirkon ja kentän välissä. Se tie oli aika kuoppainen siitä kohtaa. Mä kompastuin, kaaduin ja ote lipes siitä narusta. Se tunne oli jotain ihan käsittämätöntä. Ekaks tuntu, ku joku olis läväyttäny lapiolla selkään. En saanu happea. Sitten tunsin, kuinka silmissä alkoi polttamaan. Valtava kyynelten tulva puski silmistä. Yritin vielä haroa ilmaan, hyppiä sen narun perään, ihan ku olisin muka jotenkin sinne yltäny. Kyynelten läpi katoin vaan sitä pois liitävää ilmapalloa. Vähitellen se muuttui pieneksi pisteeksi taivasta vasten, kunnes katosi kokonaan.

Olin menettäny maailman tärkeimmän asian just sillä hetkellä, ja samalla pettänyt isäni luottamuksen. En pystynyt huolehtimaan tuosta lahjasta, jonka hän mulle antoi. Muistan faijan sanat nortin savun läpi, kun kerroin mitä oli tapahtunut. "Hukkaan meni nekin rahat."

Muistan faijan sanat nortin savun läpi, kun kerroin mitä oli tapahtunut. "Hukkaan meni nekin rahat."

Hukkaan meni nekin rahat. Siinä kaikki. Ei lohdutuksen sanoja. Ei halausta. Ei edes kysyny, että sattuiko kun kaaduin. Hukkaan meni nekin rahat.

 Mä muutin himasta samana vuonna ku täytin 15. Ei oikeen tultu faijan kanssa juttuun. Ei oltu oikeestaan missään tekemisissä vuosiin. Itse asiassa pariinkymmeneen vuoteen. Mä vaan kelasin, etten tarvii sitä mihinkään. Hyvinhän mä olin pärjännyt ilman jo vuosia. Kuulin tietenkin muilta, miten sillä menee. Pari kertaa tavattiinkin, mutta mikään ei ollu oikeestaan muuttunu. Mä olin edelleen vihanen. Kunpa en olis ollu.
 Viimein se puhelu tuli. "On sairaalassa. Huonossa kunnossa. Kävisit nyt moikkaamassa."

Viimein se puhelu tuli. "On sairaalassa. Huonossa kunnossa. Kävisit nyt moikkaamassa."

Olin sattumoisin juuri tuolloin menossa käymään Helsingissä. Olin kuitenkin päättänyt, että ei mulla ole sille ukolle mitään asiaa. Olin jo motarilla ajamassa kotia päin. Kello oli jotain kuus illalla. Ajoin jostain liittymästä ylös, yli motarin ja toiselta puolelta alas, takasin kohti Helsinkiä. Päätin käydä faijaa moikkaamassa.

 Olipahan vaan surkea näky. Siellä makas. Omassa huoneessa. Oli niin sanotusti saatossa jo. Ei se pystyny enää puhumaan. Silmistä mä näin, että tunnisti mut. Otin käden mun käteen. Se oli niin hento. Pieni. Kuin linnunpoikanen. Menin ihan lähelle sen korvaa ja juttelin sille. " Ollaan me oltu vaan aika tyhmiä. Kato nyt mitä oot menny ittelles tekemään. Voi Isä, anna anteeksi mulle tää mun typeryys. Mä annan anteeksi sulle. Annetaan toisillemma anteeks. Jooko?. Isä kaikesta huolimatta, mä rakastan sua." Nostin pääni. Silmät oli molemmilla kostuneet. Kuivasin faijan kyyneleet ja silitin hetken sen ohuita hiuksia. Suutelin otsalle ja sanoin, "nyt voit päästää irti". Lähin sairaalasta vähän jälkeen kaheksan illalla. Faija kuoli kahelta yöllä.
 Mä oon todella ilonen, että kävin pyytämässä ja antamassa anteeks. On paljon helpompi elää, kun ei elä vihassa. 

 Kun mä muutin himasta, mä päätin, ettei musta koskaan tule samanlaista kun oma isäni. Ei oo tullu. Ei ole lapsia. Kyllä sitä aina välillä miettii, millasta elämä olis jos olis pari tenavaa. Olisko musta tullu hyvä isä. Ehkä olis, ehkä ei. Ehkä tällä kaikella on joku tarkotus. Mut kyllä just tällasena päivänä sitä tulee kelailtua, että miks mulla ei oo lapsia? Miks mä en saa olla isä? Miks mulla ei oo koskaan ollu vaaria? Miks isä ei halunnu olla isä?

Faijan kuolemasta on nyt kulunut jo kolme vuotta. En enää ajattele sitä päivittäin, mutta aina sillon tällön tulee mieleen. Yritän muistella niitä hyviä juttuja. Iloisia muistoja. Niitäkin onneksi on.

Ystävät. Antakaa anteeksi. Älkää eläkö vihassa. Se on niin kovin raskasta. Muistakaa rakastaa. Ja tehkää tuo kaikki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Hyvää yötä.

"On päivä päättynyt,
on tullut ilta,
on pursi irronnut
maan laiturilta,
ja saapunut se on rauhan satamaan. "

Isieni muistoa kunnioittaen.

Vaalitaan niitä hyviä muistoja. Iloisia hetkiä.

Big J