Voimakivi - kun maailma mullistui ja mitä sitten tapahtui

Pari vuotta sitten elämäni kääntyi hetkellisesti ylösalaisin. Olen mitä ilmeisimmin syntynyt onnellisten tähtien alla, koska minulle kävi monessakin asiassa tuuri. Tuon mullistuksen myötä tapasin aivan mahtavia tyyppejä; yhdet avasivat oven kotiinsa ja auttoivat aivan huikasevalla tavalla. Toiset tarjosivat työtä. Kastelivat ja vaalivat sitä hentoa tainta, joka oli muutama vuosi aiemmin istutettu, ja joka on nyt kasvattanut lujat juuret ja vankan varren, ja ohjannut minut tähän käsittämättömän upeaan tilanteeseen jossa nyt olen. Ihmiset ovat tukeneet, kuunnelleet, vahvistaneet uskoa itseeni, ruokkineet ja huolehtineet. Ja ennen kaikkea, välittäneet. Olen valtavan hämmennyksen vallassa, ja erittäin kiitollinen kaikesta tästä rakkaudesta ja välittämisen määrästä, jota olen saanut osakseni.

 Vähän reilu vuosi sitten yksi näistä ihmisistä tarttui minua kädestä ja pyysi hetkeksi syrjään kesken työvuoron. Hän kaivoi taskustaan pienen kauniin vaaleanpunaisen kiven, ja ojensi sen minulle.
Hän halasi, ja sanoi: "tässä on sinulle Voimakivi. Se antaa voimaa ja auttaa jaksamaan". Silmät märkänä halasin häntä takaisin, kiitin ja jatkoin töitäni. En voinut sanoa mitään, koska muuten olisin romahtanut. En tule koskaan unohtamaan tuota noin 30 sekunnin pituista hetkeä, enkä kyseistä henkilöä. Kiitos Ville.
 Vuoden päivät tuo kivi kulki aivan kokoajan mukanani. Aina kun tuli paha hetki, puristin tuota kiveä taskussani. Otin sen käteeni, ja ihailin sen kauneutta, ja kiitin mielessäni kiven antajaa.
 Nyt on jo mennyt välillä päiviä, etten ole katsonut kiveä, mutta vielä minulla on sille tarvetta. Vielä en ole kiivennyt pois rotkosta. On myös hyvin mahdollista, etten tule koskaan luopumaan siitä.
 On hämmentävää, miten paljon voimaa noin pieni kivi voi antaa. Välillä olen antanut sen levätä auringon paisteessa, jossa se on kerännyt taas energiaa itseensä. Sitten olenkin taas tarvinnut sitä ja puristanut kiven nyrkkini sisälle, imien siitä energiaa itseeni, että olen jaksanut jatkaa.

Kaikkein synkinpinä hetkinä purin pahaa oloa paperille. Kirjoitin runoja. Sekin helpotti. Sai purkaa synkkyyden pois sisältä. Huomasin kirjoittamisen olevan todella terapeuttista. On paljon helpompi "sylkäistä" paha olo  paperille, kuin toiselle ihmiselle. Teksteistä tuli melkoisen henkilökohtaisia, enkä ole vielä niitä missään julkisemmin esittänyt. Enemmänhän ne on omaksi terapiaksi tarkoitettukin.

Synkinpinä hetkinä purin pahaa oloa paperille. Kirjoitin runoja. Sekin helpotti

 Yhden teksteistä lähetin kuitenkin ystävälleni, ja pyysin häntä muuttamaan tekstin kuvaksi. Mitään aikarajaa ei ollut, annoin hänen työstää tekstiä rauhassa. Ei ole ihan helmpoin homma muuttaa toisen paha olo kuvaksi, ja hän asian tuskallisuudesta muutamaan otteeseen viesteissä mainitsikin.

 Reilut puoli vuotta myöhemmin, ja tuo teos on nyt valmis. Samalla minusta tuntuu, että minäkin olen valmis. Tai ainakin valmiimpi. Valmiimpi raottamaan pöytälaatikkoa ja paljastamaan yhden runoistani, sekä siitä tehdyn teoksen.
Kiitos Katriina.

Ihmiset. Välittäkää toisistanne. Halauksessa on paljon voimaa. Halatkaa enemmän. Antakaa tunteiden ja rakkauden näkyä.

Voimakiveni
 
Kuljen usvassa läpi synkän kanjonin. Pimeys on salvannut sydämeni.

Pitkin portaita jyrkkiä ja huteria, kiipeän kohti valoa.
 
Ylhäältä kuuluu naurua. Ilo, tanssi ja laulu, se kaikki on jossain tuolla.
Jossain kaukana. Jossain, mihin minä en yllä. En näe.
 
Kiipeän hiessä.
Sydän hakkaa tuskasta.
Polte silmissä ja rinnassa on kuin joku kaataisi kuumaa laavaa päälleni.
 
Kiipeän yhä edelleen.
 
Tuntuu kuin portaat ei loppuisi koskaan. Nuo ikuisuuden portaat, jotka jatkuvat kohti ääretöntä.
Silti, kohti pientä valon pilkahdusta.
 
Nousen ylöspäin.
Riuhdon itseäni väkisin kohti tuota lähenevää valopistettä.
Askel askeleelta Ilon ääni voimistuu.
Valon voi jo selvästi nähdä.
Tuntea lämmön kasvoilla.
 
Maailman iso käsi töytäisee hieman.
Läväyttää haisevan, märän ja likaisen rätin vasten kasvojani
Horjahdan.
Putoan.
Vajoan takaisin pimeyteen.
Takaisin usvaan. Takaisin kohti pohjaa.
 
En kuitenkaan ihan pohjalle asti.
 
Kipu säteilee läpi kehoni, kun vauhti pysähtyy kiveen.
Toivon käsi kannattelee minua päättäväisesti kuin kieleke kanjonin seinämässä.
 
Valon säteet tanssivat ympärilläni.
Ilon lähettiläät, nuo valon säteet, ovat kuin liukuportaat jotka kiskovat minut synkkyydestä. Takaisin lähemmäs valoa.
Kohti naurua. Iloa.
 
He ovat Voimakiveni.
 
Voimakiveni, joka kantaa pahimman yli.
 
He ovat voimakiveni.