Ei mitään todistettavaa

Tiedättekö sen fiiliksen kun katsoo jonkun muun elämää sosiaalisen median läpi ja tulee sellainen fiilis, että ei helvetti miten jollain voi mennä noin hyvin kokoajan? Itse siinä sohvalla vilttiin käpertyneenä, vatsa hieman pömpöttäen, tukka sekaisin katsoo niitä kuvia joissa vilisee vuorotellen täydelliset vatsapalikat, upea koti, merkkilaukut, luksus matkakohteet ja toinen toistaan tyylikkäämmät asukokonaisuudet. Niin että juu, ei ole ihan samanlaista elämää itsellä. Eilisen päivän kinkkiruokaa kylmänä suoraan purkista mussuttaen, ei fiinisti puikoilla vaan ruokalusikalla mietit että tämä ei kyllä ole käyttiskamaa, että jos tätä julkasis niin lähtis viimeisetkin seuraajat.

Itselläni on seurannassa jos jonkunnäköstä sometiliä ja blogeja tulee luettua aivan ääripäästä toiseen. Monessa tulee vastaan sellainen fiilis, että ne tyypit elää ihan huikeeta elämää ja vilkaisu omaan tuottaa vaan lisää "huolestusryppyjä" pian kolmikymppiseen otsaan. Hassua tästä varmasti sinulle, joka tätä luet, tekee sen, että meikäläisenkin instassa ja somekanavissa vilisee kauniita kuvia, jotka on päässeet julkaistaviksi usein vasta huolellisen valikointiprosessin myötä ja joista voisi ehkä luoda jotain tiettyjä käsityksiä. Tämä johtuu vain siitä, että olen esteetikko ja pidän siitä, että värimaailma on soinnussa, että ne kuvat mitä itsestäni julkaisen on sellaisia hyvän fiiliksen kuvia, eikä kuvia minusta sohvalla verkkareissa. Jos haluaisi perustaa mielikuvansa minusta vain sosiaalisen median kuviin ja mieheni uravalintaan, voisi ehkä helposti ajatella, että olen juuri sellainen, jonka kohdalla joku voisi huokaista, että ei hemmetti on tuokin yksi onnekas. 

Älä käsitä väärin, kyllä minä onnekas olen. Olen opiskellut hyvässä yliopistossa, tehnyt jo hieman uraa, päässyt matkustelemaan, asunut ulkomailla, tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja muuta todella siistiä. Mutta olen myös se tyyppi jolla on se pieni pömppis ja joka syö sitä kylmää kinkkiruokaa suoraan purkista. Ihmiset jotka minut tuntevat, tietävät, että olen fiilistelijä ja esteetikko. Minä fiilistelen ja haluan välittää niitä fiiliksiä myös muille. Moni sometili tursuaa täydellisyyden tavoittelua, kuvia ideaaleista tilanteista ja ihmisistä. Mutta jokaisen täydellisyyttä tavoittelevan somekanavan takana on vain henkilö tai yhteisö, joka kaipaa yleisön hyväksyntää. Halutaan olla spesiaaleja, uniikkeja, mutta usein ollaan kuitenkin juuri niin kuin muutkin, kun julkaistaan sitä suosituksi havaittua sisältöä suosituilla hashtageilla.

Tiedättekö kun teinihömppäleffoissa on aina joku tyttöjengi, jossa kaikki suositut tytöt ovat samanlaisia, on tyylikäs ulkokuori ja egoistinen asenne. Elokuvan edetessä paljastuu kuitenkin, että yksi porukan jäsenistä on esimerkiksi täydellinen höppänä joka rakastaa jotain todella noloa ja tässä kohtauksessa kaikki nauravat ja ovat ihan fiiliksissä, että hei toihan olikin ihan mahtava tyyppi. Sitten hiljalleen muistakin porukan jäsenistä paljastuu oikeita persoonia ja hyviä tyyppejä, kun kaikki se teennäisyys on karistettu pois. Sanoisinkin, että sen sijaan että yritetään tavoitella täydellisyyttä (jota ei ole mahdollista koskaan saavuttaa), yritetään korostaa omia persooniamme ja piirteitämme.

Yksi asia mistä pidän erityisesti tässä viikon päästä koittavassa uudessa kolmenollan aikakaudessa on se, ettei minun tarvitse enää todistella mitään. Tiedän mitä olen, mitä en ole, mitä osaan, mitä en osaa ja mistä pidän ja en pidä. Olen sinut sen kanssa, että olen epätäydellinen, että minussa on valuvirheitä ja että vatsa on vähän pömppö kaikista jatkuvista urheiluponnisteluista huolimatta. Se on ihan ok.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin siksi, ettei kukaan uusista lukijoista erehdy luulemaan, että täällä tavoitellaan täydellisyyttä. Ehei, täällä fiilistellään ja jaetaan fiiliksiä, yleensä niitä parempia, mutta joskus on vähän deepimpääkin juttua. Sellaista elämänmakuista.

Ihanaa tiistaita kaikille!

x Marianne