Milloin olen riittävän onnellinen jäädäkseni jonnekin?

Onnellisuuden tuntemukset tulevat usein pintaan pienempinä tai suurempina pyrähdyksinä, hetkinä. En voi sanoa, että jahtaisin vain niitä, sillä tiedän, että elämä on suurelta osalta ihan sitä peruskauraa ja -arkea. Jokainen päivä ei voi olla super hyvä tai erityisen elämyksellinen, mutta voihan sitä silti sanoa olevansa ihan onnellinen niinä ihan tuikitavallisinakin päivinä.

Aiheesta on vaikea kirjoittaa kovin selkeää ja yhtenäistä tekstiä, sillä onhan onnellisuuden käsite hirmuisen laaja. Olen aina pienestä saakka ollut aika levoton sielu. Vaikka kaikki on pääsääntöisesti ollut aina ihan mallillaan, olen harvoin malttanut jäädä niille sijoilleni. On ollut pakko aina kurkistaa pidemmälle, tutkia uusia ulottuvuuksia. Siihen ehkä liittyy myös, miehen ammatin lisäksi, tämä ulkomailla jo pian kahdeksatta vuotta asuminen. On tullut mahdollisuuksia lähteä ja olen aina niihin mielenkiinnolla tarttunut. Toki asiaa on auttanut myös se, että minulla on ollut vierelläni henkilö, joka on ollut yhtälailla utelias seikkailuun.

Myönnän myös pelkääväni sitä, että jos jään aloilleni jonnekin, juurrun ja kadotan seikkailumieleni. Matkustamisesta tulee lähinnä lomille ajoittuva harrastus, pintapuolinen raapaisu jossa kulttuuriin tutustutaan vain turistin silmin. En enää pääse koskettamaan uusien maiden ja alueiden autenttista kulttuuria verkostoitumalla paikallisten kanssa. En samalla tavalla ainakaan. Mutta onko siinä mitään vikaa ja onko asia edes näin mustavalkoinen?

Monet ystävistäni ovat jääneet aloilleen jonnekin päin maailmaa, johonkin kaupunkiin (tai maalle) ja ovat oikein onnellisia. Heillä on ne normaalit arkirutiinit, pysyvät verkostot ja kuviot. Tietty turva siinä touhussa. Suku, ystävät ja perhe lähellä, toisilla ehkä kauempana, mutta oman elämän pääkonttori sijaitsee jossakin pysyvässä osoitteessa. Siinä missä nämä ystäväni saattavat kokea liian riskialttiina ja pelottavana tuntemattomaan hyppäämisen (vaikkakin oman puolison ja perheen kanssa) uuden maan ja kulttuurin muodossa, minä koen pelottavana tähän tuttuun ja turvalliseen palaamisen.

Meidän elämämme on ollut jo useita vuosia sellaista puoliksi purettujen matkalaukkujen koristamaa. Olemme aina vähän niin kuin puoliksi kotona, toinen jalka rennosti jo vähän omalta tuntuvan sohvan nojalla, toinen oven välissä valmiina lähtöön.

Olisiko näissä maisemissa onnellisempi?

Olemme aina molemmat alkuun ihan tohkeissamme uusista paikoista jonne lähdemme, mutta tietyn ajan kuluttua alkaa aina se keskustelu, että mitä jos sittenkin vielä kokeiltaisiin jotain muuta paikkaa. Villein idea taisi olla muutto Japaniin miehen "eläköityessä", vuosi Aasian liigassa tai muuta vastaavaa. Hirvittävä, mutta niin kutkuttava ajatus. Samalla mielessä ristiriitaista soppaa hämmentää myös kauhallaan kaiho omasta kodista jossakin. Että vihdoin viimein perustaisimme kotimme johonkin pysyvään paikkaan. Ei mitään "vähän sinnepäin" kotia, vaan sellainen johon ostetaan astiastoja ja mietitään kaksi kertaa millainen sohva hankitaan. Taidetta seinille, oma kotitoimisto, sauna...

Suomella on silti aina tärkeä paikka sydämessä, ehkä sittenkin tänne?

Tähän ideaan olen (ja olemme molemmat) valmiita. Mutta milloin olemme riittävän onnellisia jossakin, sinne jäädäksemme? Kyse ei siis ole onnellisuudesta ihmissuhteessa, vaan suhteessamme kotipaikkakuntaamme ja ennen kaikkkea -maahamme. Kun on tällainen citizen of the world persoona, jolle Eurooppa on takapiha jossa voi rauhassa samoilla ilman sen suurempia kulttuurishokkeja ja esteitä, mistä tunnistaa sen oikean kolkan tässä laajassa pihapiirissä, mihin mökkinsä perustaa?

Nyt Bordeaux tuntuu hyvältä, etenkin kun kieli alkaa sujumaan hyvin, kausi alkaa pian käynnistymään ja työt soljumaan mukavammin. Mutta onko tämä koti-koti, sitä en tiedä. Onneksi näihin ajatuksiin saa aina perspektiiviä hetkiseksi täältä poistuttuaan. Ylihuomenna matkaan jälleen Suomeen. Ehkä siellä kesäiltana saunan jälkeen sateen ropinaa kuunnellessa, hetken hiljennyttyään ja äidin kanssa höpöteltyään kokee jonkun oivalluksen. Onneksi myös tällaisen nomadin elämään kuuluu hirmuisesti onnellisia hetkiä, niitä pienempiä ja suurempiakin onnen pyrähdyksiä; toistaiseksi ne vain eivät ole paikkakuntasidonnaisia.

Oletteko te löytäneet sen yhden ja ainoan onnenpaikan, mihin olette kotinne perustaneet ja jonne haluatte jäädä? Mistä tiesitte, että se on teille paras paikka?

x Marianne