Minun tarinani rohkeudesta // My story about courage

Hissin ovet aukesivat hitaasti paljastaen jotain joka vahvisti meidän kaikkien ennakkokäsityksiä siitä, ettei tämä tulisi olemaan ihan niin helppoa kun olimme kuvitelleet. Hissin lattialla oli roskien lisäksi harmaaksi värjääntyneet rintaliivit, joiden omistaja oli jättänyt ne sinne joko hississä sattuneiden tapahtumien vuoksi tai ne olivat tippuneet muuttourakan yhteydessä matkalla roskalavalle. En oikeastaan halunnut tietää mikä niiden tarina oli, sen enempää kuin halusin astua sisään hissiin. Vaihdoimme katseita perheenjäsenieni kanssa ja oli sanomattakin selvää, että tunne oli kaikinpuolin jaettu. Kolmanteen kerrokseen. Siellä käytävän oikealta puolelta katsottuna toisen oven takaa paljastuisi kenties lisää kamaluuksia? Olimme saapuneet opiskelija-asuntolaani Lyonissa, Ranskassa.

Pieni avain sopi lukkoon ja vastassa oli lisää likaa, pelkät karut huonekalut, wc ilman istuinta ja lattialle tulviva suihku. This is it. Vastapäisen asunnon ovessa oli mukavasta naapurista vihjailevia tarroja joissa luki "get lost" "mofo" ja muita positiivisia mietelauseita. Hiljaa yhdessä tuumasimme, että ei tässä auttaisi kuin ottaa suunta kohti isompaa markettia josta saisi peiton ja tyynyn lisäksi muut välttämättömyydet. Isäni oli jo salaa kurkkinut paluulentoja myös minulle, mutta huolimatta siitä, että en puhunut sanaakaan ranskaa tai tuntenut ketään paikanpäältä, tiennyt mitä tuleman pitää tai siitä että sisimmässäni ristiriitaista vuoropuheluaan pitivät kauhu ja pelko, päätin, että tästä selvitään kyllä. Kuuden kuukauden vaihto-opiskelu venyi lopulta koko vuoden mittaiseksi ja vaikka tuo aika tuli paljolti vietettyä oman mukavuusalueen ulkopuolella on sillä ollut valtava merkitys myöhempien elämäni tapahtumien kannalta. Positiivisessa mielessä.

Noin vuosi tuosta hissiselkkauksesta eteenpäin istuin helsinkiläisessä ravintolassa ja selitin seuralaiselleni, että olin niin vakuuttunut ranskalaisessa korkeakoulussa saamastani opetuksesta, että aion vielä palata sinne suorittamaan maisterini. Sanat tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin edes niitä sen kummemmin ajatella. Sanoin rohkeasti ääneen sen, mistä unelmoin. Vuosi tästä eteenpäin löysin itseni Grenoblesta, Ranskasta. Olin aloittamassa maisteriopintojani. Unelmasta tuli totta. En puhunut edelleenkään juurikaan ranskaa, olin suoraansanottuna aivan kujalla joillain tilastotieteen kursseilla (ja ne sentään olivat englanniksi!), mutta hammasta purren vedin homman kotiin.

Kaksi vuotta myöhemmin ajoimme vanhempieni kanssa täyteen pakatun farmari Volvon sisään lauttaan. Epäluuloisen näköinen koirani rimpuoli vieressäni ja aisti, että taas ollaan menossa, eikä olisi mitään takeita siitä, mitä tuleman pitää. Lautta veisi meidät Helsingistä Gdyniaan, Puolaan. Sieltä jatkaisimme teitse Krakovaan. Takana oli rankka vuosi gradun kimpussa ja olin kohtalaisen finaalissa. Olin kuitenkin päättänyt, että katson tämänkin kortin läpi rohkeasti, ainahan voisi palata kotiin jos hommat ei toimisi. Olisin varmasti saanut markkinointialan töitä helpommin jos olisin jäänyt Suomeen tai kokeillut siipiäni muualla Euroopassa. Takaraivossa ahdisti, kun tiesin monen kurssikaverini jo päätyneen hyville paikoille maineikkaisiin firmoihin. Päätin kuitenkin seurata silloista poikaystävääni (nykyistä miestäni) Puolaan ja ottaa riskin.

Etsin töitä useita kuukausia tuloksetta. Helmikuussa olin jo valmis luovuttamaan ja palaamaan Suomeen. Kävin työhaastattelussa, olin kolmannen kierroksen jälkeen toiseksi paras. Eli se, joka ei saanut työtä. Palattuani Puolaan sain kaksi haastattelupyyntöä ja minulle tarjottiin molemmista paikoista työtä. Valitsin sen, jossa oli naisjohtajia monilla eri osastoilla ja lupaavat urakehitysmahdollisuudet. Työ oli myyntityötä suomalaisille asiakkaille eli markkinointia ei olisi ihan heti luvassa. Meillä ei Krakovassa ollut edes markkinointiosastoa. Kerroin uratavoitteistani kuitenkin jo heti alussa avoimesti yksikön johtajalle ja sanoin, että minun tavoitteeni on olla osa firman kansainvälistä markkinointitiimiä ja aion tehdä kaikkeni sinne päästäkseni. Kaksi vuotta myöhemmin soitin miehelleni puhelun, että nyt ei lähdetäkään vielä pois Puolasta, sain juuri paikan markkinointitiimissä. Olin ollut rohkea, ottanut todella ison riskin urallani, tehnyt paljon töitä ja saavuttanut jälleen yhden unelmistani.

Neljän Puolan vuoden jälkeen, yhden hullun kesän päätteeksi, jolloin menimme myös naimisiin, löysimme itsemme taas pakkaamasta autoja. Luvassa oli isompi roadtrip jota varten pakattiin vanhempieni auto, oma autoni jota veljeni tulisi ajamaan sekä mieheni auto ja kulkueemme otti suunnaksi erään viinialueen Ranskan länsirannikon liepeillä. Bordeaux olisi seuraava riski listallamme, mitään takeita mistään ei ollut.

Saavuimme paikan päälle ja viikon asunnon etsinnän jälkeen päädyimme tähän nykyiseen majaamme. Olin painanut niin paljon töitä, että olin ihan piipussa. Firmassamme oli meneillään uudelleen organisointi ja monen tilanne oli epävarma. Ja taas sillä hetkellä kun energiat oli vähissä, elämä meni kokonaan uusiksi. Viikon sisällä siitä kun olimme saapuneet Ranskaan, sain tietää, että jos haluaisin pitää työni, tulisi minun muuttaa Lyoniin. En halunnut taas asua erillään miehestäni, olimmehan juuri viettäneet kaksi vuotta eri paikkakunnilla ja menneet naimisiin, joten päädyin irtisanomaan itseni. Päätin, että otan aikaa itselleni ja olen rohkeasti sosiaalinen kaikkien ihmisten kanssa, jotka kohdalleni tulevat. Parissa kuukaudessa olematon ranskan kielen taitoni vahvistui huomattavasti ja päätin, että en häpeä aksenttiani tai sitä, että käytän outoja ilmaisuja joissain tilanteissa. Otin kaikki osakseni saamat ihmettelyt ja naurut tilaisuuksina oppia ja parantaa kielitaitoani. Samalla etsin töitä. En saanut yhtään haastattelupyyntöä huolimatta lukemattomista yrityksistäni.

Yhtenä iltana pelin jälkeen olin VIP tilassa keskustelemassa muiden pelaajien puolisoiden kanssa, kun yksi joukkueen presidenteistä tuli kysymään, olisiko joku meistä vapaa tulemaan auttamaan lipunmyynnissä kun playdownsit alkaisivat. Huomasin toteavani ääneen, että minulla ei ole mitään ohjelmaa joten tulen mielelläni. Viikkoa myöhemmin tein ensimmäistä kertaa töitä ranskan kielellä, lippuliisana, mutta töitä kuitenkin.

Ensi viikolla tulee kuusi kuukautta täyteen siitä, kun aloitin nykyisessä työnkuvassani joukkueen leivissä. Hiljattain hoksasin, että hitto, käyn myyntineuvotteluja, järjestän tapahtumia, teen markkinointia - kaikkea tätä ranskan kielellä! Vielä vuosi sitten olin aivan eri tilanteessa, juuri työttömäksi jäämässä ja täysi kielipuoli. Olin kuitenkin rohkea, uskoin, että kyllä minä vielä täältä nousen ja hanskaan tämän homman. Teen edelleen virheitä, äännän (kuitenkin kuulemma viehättävällä!) aksentilla ranskaa, mutta löysin kuin löysinkin ensimmäisen työpaikkani ranskan kielellä!

Jos joku nyt ihmettelee, miksi kerron tätä tolkuttoman pitkää tarinaa (ja tämä on se lyhyt versio!), kerron sen siksi, että jos joku siellä ruudun toisella puolella nyt arpoo, että uskaltaako vai eikö, että onko tarpeaksi rohkea, voi hän ehkä saada edes pienoisen rohkeuden kipinän tästä kirjoituksesta. Kaikkien ei tarvitse elää elämäänsä näin suuren epävarmuuden ympäröimänä kuin minä, mutta se ei ole tämän jutun pointti. Tämän jutun pointti on siinä, että jos on jotain mitä oikeasti tunteen palolla haluat saavuttaa, ei siihen tarvita kuin rohkeutta ja paljon sisua. Kaikki on mahdollista, mutta välillä ne tiet jotka johtavat unelmien saavuttamiseen ovat sokkeloisia ja toisinaan joudut ottamaan askelia myös taaksepäin. Jos kuitenkin olet rohkea, ja uskallat kulkea niiden huonosti valaistujen risukoiden lävitse, voit kohdata maalissa jotain kaksin kerroin hienompaa, kuin mistä olit unelmoinut!

Näihin sanoihin ja tunnelmiin, ihanaa perjantaita kaikille! PS. Se on taas pelipäivä tänään!

//

The elevator doors slided open revealing the truth that we had all been anticipating. The place was a dump. The once white bra that now had turned into 50 shades of gray had been either left there in the middle of the dirt and trash due to some "events" that had taken place in the elevator previously that weekend or they'd just simply dropped out on their way to the garbage while their owner was moving out. I really didn't want to know what had been going on in there but I had no choice but to step in. We exchanged looks between my folks and my sister and all necessary was said with those looks, no words were needed. To the third floor. The thin key fit the lock on the second door on the right of the hallway. The next door neighbor welcomed the newcomers with his joyful door stickers that were kindly telling you to "get lost mofo". I figured we weren't exactly going to be having tea parties over there. We had arrived to my new apartment in Lyon, France.

The apartment was said to be fully furnished but little did I know what that actually meant around this part of the world. The furniture was there alright (in the middle of a thick layer of dust) including a toilet without any toilet seat (later on I realised this was rather normal) and a flooding shower. Despite the fact that my father was already searching for return flights for me too, I decided that I could make this work and headed off shopping for the necessities for my new home. All this despite the fact that I didn't speak a word of French, knew absolutely nobody in the program, was the only Finn (and Nordic) around and was absolutely freaking out inside. Finally my one exchange semester stay turned into a two semester stay and despite the fact that a big part of this year was spent somewhat outside my comfort zone (and I'm really not talking only about the apartment here) it had a really important and positive influence on my future life decisions.

About a year later from that episode on the elevator (the one with the dodgy bra) I sat in a restaurant in Helsinki and explained to my date with clear eyes that I was so impressed about the level of education I got in this school in Lyon that I would return to France one day for my master's degree. It just came out of my mouth, a dream but at that point one without any further plan to back it up. A little over a year from there I found myself sitting in a classroom in Grenoble, France. I was about to start my master's program there. I still didn't speak much French and to be honest was at times completely lost in some of the classes (and they were in English!) but I managed to push through and got my degree in my pocket at the end.

Approximately two years from finding myself in that business school classroom I found myself in a packed up car exchanging those looks of hesitation again. This time with my dog who was as unsure as I was about this trip we were about to take. We entered the ferry that was going to take us to Poland with no idea on what was waiting for us on the other side. A lot of challenges and frustration as well as some amazing experiences was what was coming up. I spent the first five months or so unemployed looking for opportunities, with no luck. I even had some interviews in Finland and considered moving back there. Then, the day that I came back to Poland from a visit home, I received the information that I had two opportunities to choose from. I ended up choosing the company with female leaders and good career oppportunities. It was a sales job for the Finnish market and there wasn't even a marketing department in the Krakow offices, but I never gave up on my dream. I expressed my career goals to the unit director and worked my butt off, taking on extra responsibilities where I could find them. Then one day a couple years later I was on the phone with my husband (then boyfriend) telling him that we wouldn't be heading out of Poland just yet, I had just been offered a marketing role in one of the European marketing teams. My courage and hard work had paid off.

Four years and one crazy summer later (the one when we got married) we found ourselves packing our bags into cars again. It took three cars and one helf of a roadtrip to take us to our next destination: Bordeaux. We spent the first week looking for an apartment and I received the news that if I were to keep my job, I'd need to be placed in Lyon or preferably in Krakow. I ended up resigning myself. So there I was, in a new town, where I had zero connections and absolutely no idea what to do next. The first thing I decided was that I wasn't going to sit around passive and that I'd better work on my French. So I went out socialising with the other wives and girlfriends of the players and started talking French. V-e-r-y bad French at first but I figured this was no time for being a coward and carried on talking. Talking and learning.

I was unemployed most of the first season here. I applied and applied but got no positive replies or interviews. Then one day an opportunity presented itself when the team needed someone to help around with the ticket sales for a couple days and a few months later from that I got hired for the project position that I work with currently. That was six months ago. So here I am, in France, working in French. Ok I still make lots of mistakes and have my special Finnish accent but hell, I'm doing this! It's damn hard at times but like before, with hard work and courage I got there.

Now if someone is wondering why I'm telling this long story (and this is actually the short version), I'm telling it because if there's someone on the other side of the screen who is wondering whether to have the courage or not to chase something that they really want, maybe my story can give a little sprinkle of inspiration. Not everyone has to have similar dreams, to take as big risks or to tolerate as much uncertainty as I do, but everyone should have the courage to go after their dreams. The road that leads us to our goals can at times be very difficult to walk through and you may find yourself taking some steps back too but if you truly want to achieve something, you just need to hold onto that thought, put on the hard work and have a little courage.

 

Now have yourselves a lovely Friday peeps!

x Marianne