Ethän osta lahjaksi alppiruusua?

Käytän 97% kotiajastani jonkinlaiseen kuuraamiseen. Pesukone rulluttaa, astianpesukone odottaa uutta lastia, pitäisi imuroida ja lattiat luututa. Ruokaakin tarvitaan ja yläkerran pöytä pitäisi maalata. Ja kun nämä on tehty, voin aloittaa taas alusta. Sellainen se on, ikiliikkuja. Parketti ja peilikaapin lasiovien rasvatahrat kiiltävät sulassa sovussa kilpaa auringon kanssa.

Sain tädiltäni merkkipäivälahjaksi alppiruusun. "Voi, kun se sopisi niin hienosti teidän etupihallle", sanoi täti, ja tunki Hankkijan muovikassin kouraan. Irvokkaanvihreän wannaberetron, kunnon kassi olisi ollut oranssi. Tätä minä tarvitsinkin: tädin, joka tietää omat asiani paremmin kuin minä itse. Kiittelin kauniisti ja kannoin multapaakun pihalle.

Juhlat oli ja meni ja arki laskeutui pirttiimme. Joka aamu pihan poikki astellessani muistin, että tuo paakku pitäisi saada maahan.

Täti soitti ja tiedusteli, miten alppiruusu on lähtenyt kasvamaan uudessa paikassaan. Sitä kiinnosti heinänkasvu, minua ei. "Ei sitä vielä tässä vaiheessa osaa sanoa", valehtelin tädille, "uusi paikka vaatii hetken sopeutumisaikaa". Mistä minä tuon raaskun kasvuunlähdöt tietäisin, tuossahan se möllöttää, yhä muovikassissaan. Sanoin tädille heiheit ja lupasin palata syksymmällä asiaan. Kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen ei puutarhahommat olleet ensimmäisenä mielessä.

Viikon kuluttua multapussi alkoi sen verran vertauskuvallisesti haista, että sisuunnuin ja kaivoin taimelle sen hemmetin 60cm syvän montun. Ruukkua irroittaessani luin istutusohjeesta, että onnistuneen kasvuunlähdön sanottiin vaativan rodo-havumullan käyttöä. Juuri niin! Meillä ei todellakaan ole ostettu multaa rikastumismielessä varastoon odottelemaan kaiken maailman tätien mielenoikkuja.

Pesin multaiset kourat ihan vain sen takia, että sain kuukelista selville paikallisen puutarhakaupan aukioloajat: kiinnihän se on mennyt jo 10 minuuttia sitten. Olinpahan saanut montun aikaiseksi. Voisin istuttaa tädin siihen.

Seuraavana päivänä menin töistä suoraan multaostoksille. Säkki takakonttiin ja kotia kohti. Paakku monttuun, ihmemultaa ympärille ja lurpottava pihankomistus oli paikoillaan. Ei siihen mennytkään kuin kaksi viikkoa ja muutamat hermot.

Puutarhakauppareissullani keräsin pienet kierrokset. Huomasin, että tuo kahden viikon ajan pihalla roikkunut riesa oli maksanut 20e. 20e! Saman verran meni minulta multaan ja kasvulannoitteeseen! Puhumattakaan käytetystä ajasta. Tämä se vasta oli lahja!

Olen ihmetellyt inhokkilahjalistoja, joiden kärkipaikkoja pitelevät vuoroin kattilat, vuoroin käsivatkaimet. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos seuraavan kerran vuosia täyttäessäni saisin tädiltä lahjaksi ihan oikean kattilan. Pienellä rannelliikkeellä saisin sen heivattua kaapin perälle, eikä se sieltä paljoa olemassaolostaan muistuttelisi. Voittaa 1-0 paakkutaimet!