Kun 100 asiaa ottaa päähän... (1/2)

.... ja koko elämä räjähtää! Toissapäiväisessä postauksessani listasin onnellisuudentuojia, tänään on kengässä hiertävien kivien vuoro. Katsoppas, kun elämä ei ole pelkkää naminamia.

Pahanmielenaiheuttajien listaaminen itsessään ei ole ratkaisu mihinkään, mutta välillä käy niin, että ongelman nimeäminen on jo puoli ratkaisua. Yleensähän pahimpia ovat ne möykyt, joista ei oikein saa kiinni - sen enempää käsin kuin käsitteellisestikään.

Sitten on myös niitä murheenkryynejä, jotka eivät poistu tai muutu, vaikka päällään seisoisi. Mihin kateus häviäisi, vaikka sitä kuinka inhoaisi? Tai kyräily? Aina on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka nauttivat vehkeilystä. Asemasotaan kannattaa jämähtää, jos ei halua kokeilla mitään. Ei edes oman poteronsa rajoja. 20 vuotta on tehty näin. Eikä mikään tule muuttumaan, ikinä, koskaan.

Ja jos ihan rehellinen olen, sain aika monet naurut tätä listaa kootessani. Negatiivisten asioiden pinoaminen käy viihteestä. Ainakin kirjoittajalle itselleen. Lukijan maailmaan kun minulla ei ole pääsyä.

Eläkä suotta viitsi lähettää kommentointityökalulla mitään nimetöntä naukua otsikolla: "Voi kun oli negatiivista tekstiä". Eiköhän tuo tullut selväksi jo otsikosta. Siis se, että sisältö on pelkkää paskaa. Siinäpä ensimmäinen miinusaihe: nimetön valittaminen.

Ja nyt itse listan kimppuun:

Olin kutsuttuna ei-toivottu vieras. Ihminen, joka kutsuu juhliinsa, juoksee paikan päällä vierasta karkuun älypuhelin kourassa. Olen kyllä kuullut paljonkin puhelimen tarjoamasta pakoväylästä, mutta tämä oli jotain uutta. Niin se vain on, että toimintalogiikat ei aina osu yksiin. Onneksi olen mielenterveyspuolen läksyni lukenut ja ennen itsesyytöksiä pysähdyn kysymään, kenen ongelmasta tässä onkaan kysymys. Ei. Tämä ei johdu minun sinisestä mekostani tai renkulakorviksistani. Syyt ovat jossain muualla. Eikä minulla ole niihin pääsyä.

Ahneus. Otetaan, kun ilmaiseksi saadaan. Kaikki. Kassillinen priimakuntoista käytettyä lastenvaatetta. Tarpeeseen? Vai vain siksi, kun vaan saa? Lisää. Enemmän. Ja kun tullaan kadulla vastaan, ei olla tuntevinaan.

Ihmiset, jotka muuttavat käyttäytymistään sen mukaan, keitä seurassa on. Kasvatus vai kaivovesi, syyllistä on mahdotonta käydä osoittamaan sormella.

Pikkutytöt, jotka pystyvät olemaan kerrallaan vain yhden kaverin kanssa. Ei tässä ole kysymys aivojen anatomiasta tai jostain erityisestä pikkutyttöpahuudesta. Lapsi sosiaalistuu äitinsä toimintamalleihin. Kyllä. Olen istunut ihan riittävästi hiekkalaatikon reunalla ja katsellut maailmaa monenlaisten ikkunoiden läpi. Vanhemmat rakentavat "parhaat kaverit" jo alle vuodenikäisille. Avoimet äitituvat tai mitä piiri-istumiskerhoja lienevätkään, ovat tästä näkökulmasta ammattikasvattajalle hirvitys. "Katsoppa, Joonas, kun sinun paras kaveri tuli juuri sisään". Joonas se siinä makaa lattialla kakat vaipassa ja kuolaa. Ikää 7 kk. Arvoasetelmaa rakentamassa.

Työllisyyspalvelut. Työvoimapalvelut. Virkamiehet. Ovat patistavinaan ihmisiä töihin, mutta unohtavat itse hoitaa omat hommansa. Nimimerkillä "Seitsemän kuukautta työttömänä ilman ensimmäistäkään työtarjousta". Laiskuus on suure, jota voidaan havainnoida työtoiminnan suoritteina. Faktoja ja mielipiteitä ei kannata sekoittaa keskenään.

Edelliseen kuuluen ne virkamiehet ja muut kaverintyöllistämät, jotka rakentavat asiakkaidensa tulevaisuutta taustapeilistä käsin. Tunnen isän, toivoton poika. Kun ne kaikki muutkin. Aina ja ennen. Töissä tulee kiire, kun pitää ehtiä aamukahvilta lounaalle. Ja juoruta siinä välissä. Olen niin nähnyt tämän "auttamismaailman".

Myyräkarkottimen ääni.

Hajonneet iskarit. Huonoon aikaan.

Kerrostalossa kaikuva poravasaran ääni. Tassuttelu. Suihkussa käyminen klo 19 jälkeen illalla. Elämänäänet. Porraskäytävässä aivastelu. Yhdessä kylvetyn nurmikon poikki oikaiseminen. Heippalappujen kirjoittelu. Koiran ulina. Typeryys.

Työnhakuleikit. Kun omaan elämäänsä kyllästyneet virkamiehet juoksuttavat ihmisiä työhaastatteluun ja paikat on jo etukäteen jaettu omille, talon sisäisille kavereille. Kun oikeat työt puuttuvat, on tulos tässä. Ja sitten kuvitellaan, että kilpailukykyä nostetaan teettämällä esim. sairaanhoitajilla ylimääräisiä työminuutteja tai leikataan lomarahoista. Kun töissävetelehtijät karsittaisiin, se olisi sellainen kiky, että alta pois. Ai, ei toteudu vai, lonkanvetäjäthän ne päättää.

Paasaajat. Ihmiset, jotka ääneen päästyään vaan paasaavat ja paasaavat, vaikka korvat meni mutelle jo viisi minuuttia sitten.

Myyjät, jotka eivät tunne tuotteitaan.

Koulukiusaajat ja vastuuta pakenevat opettajat. Kiva-koulu ei käsitteenä ole ratkaisu vaan lupa sulkea silmät.

Wilma. Vinkuva Wilma.

Iskiashermosärky ja klimppaava mustekynä.

Hammashoitaja, joka ei osaa käsitellä lapsia ja lietsoo hammaslääkäripelkoa. Suunrepijät. Hammaslääkärit, jotka työntävät suun täyteen instrumentteja. Hammasraudat. Ensimmäiset, toiset ja kymmenennet. Lopputulos ei korreloi riesan kanssa. Puhun nyt vain omasta suustani.

Äidin ohittaminen oman lapsen asioissa. 24/7 arkea ei havainnoida viidessä minuutissa virkahuoneen pöydän ääressä. Ei, vaikka olisi juuri koulun penkiltä tullut. Lapsi- ja perhepalveluissa hääräävät "ammattilaiset", joilla ei ole omia lapsia. Mitenhän uskottava olisi ajokortiton autokoulunopettaja? Ai, ei ole laillista vai?

Mikkelin asuntomessut. Kouluavustajien palkkaamiseen ei ole rahaa, mutta messualueen kunnostustöihin ja messubussin reittikiillotteluun on pohjaton kukkaro. Kumpi on tärkeämpää, lasten opintopolku vai muutama pirtti? Nämä ovat ennen kaikkea arvovalintoja. Turha paeta budjetteihin, budjetit ovat budjetoinnin tulosta.

Ja siitäpä tulikin mieleeni: poliittinen paskanjauhanta. Salonkisosialistit ja Päivi Lipponen. Kyllä. Luen iltapäivälehtiä.

No voihan räkä! Valituslistalla on pituutta jo liiankin kanssa enkä ole vasta päässyt kuin vauhtiin... Varmaa siis on, että näiden loppukliimaksien jälkeen tulee vielä kakkososa....

Työssäkäyvät ihmiset, jotka valittavat töistä. Töissä ja töiden jälkeen. Lomalla. Aina on jotain pielessä. Tule hyvä ihminen sieltä töistä pois ja anna paikkasi sellaiselle, joka työstä pitää. Meitäkin on. Vai kuvittelevatko työssämarisijat, että vesilasiin jää sormenpaksuinen aukko, jos heidän armonsa poistuu työpaikalta. Valitettavasti näin ei ole. Ihminen on ihmisellä korvattavissa. Ainoa paikka, jossa ihmistä ei voida korvata, on perhesuhteet. Poismenneen äidin tai lapsen tilalle ei tule uutta. Siihen jää monttu. Ikuisesti.

Vaikka kuvitteleehan ne, kertakäyttöihmissuhdelaiset, että lähisuhteetkin on korvattavissa. Että uusia äitejä ja isiä tulee ja menee kuin heiluriovessa. Edellisen mennenit haisee lakanoissa ja uusi jo ryskyttää etuovea. Isähahmoja ja satuhahmoja. Edellisen äijän kanssa kiukutellaan ja uuden kanssa leperrellään. Ja siinä välissä uskotellaan lapsille, että se edellinen isä, se se vasta oli mätä. Ainakin lapsi oppii,mitä propaganda on.

Ei mutta hei, palkkatöissähän käydään siksi, että saadaan palkkaa. Rahaa. Paljon rahaa, että voidaan huudella, ettei rahalla ole merkitystä. Ja sitten mennään takaisin töihin kiukuttelemaan. Rahapalkkaa vastaan. Ja sitten tarvitaan kiky, että valittamisen sijaan keskityttäisiin töiden tekemiseen.

Opettajien kesälomat. Kyllä opettajillekin riittäisi kunnissa töitä myös kesäaikaan, kikyaikaan. Vaikka vanhusten ulkoilutusta. Eiköhän maisterisimmeiset siihenkin taipuisi.

Ripuloiva koira. Siihen on tällä kertaa hyvä lopettaa. Paskalammikko keskellä olohuoneen lattiaa ja kuvottava lemu.