"Parempia mielipiteitä"

Länsi-Savon verkkosivujen yläreunasta (27.5.2016 klo 11.00) löysin linkin mielipidekirjoitukseen, jossa peräänkuulutettiin "Parempia mielipiteitä". Oli pakko klikata, jotta itsekin tietäisin, minkälainen se sellainen ”parempi” mielipide on.

Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja mieleeni nousi kaksi ajatusta: A) älä ikinä opiskele itseäsi mitäänsanomattomaksi ja B) sano "perkele" silloin kun sen aika on.

Minulla on 473 yliopistossa hankittua opintopistettä: kasvatustieteestä, yhteiskuntapolitiikasta, psykologiasta, aikuiskasvatustieteestä, erityispedagogiikasta ja teologiasta. Olen pedagogisesti pätevä opettaja ja hykieeniapassin suorittanut. ”Parempien mielipiteiden” peräänkuuluttaja uskoi koulutuksen sivistävään voimaan. Minä en. Ei koulunpenkki itsessään anna yhtään mitään, jos omassa päässä ei raksahda.

Lähdekritiikki, se on monin paikoin yksi parhaita oppeja. Sen jälkeen ei someraivostakaan tarvitse raivostua.

En myöskään allekirjoita väitettä siitä, että someraivo olisi jollain tavalla paha asia. Ei ole mitään ”somea”. En minä mene ”someen” raivoamaan. Tässähän minä istun, keittiön pöydän ääressä, ja näpyttelen kaikenlaisia mukavia sanoja näppärässä järjestyksessä. Ennen bloggauksia ja päivityksiä raivo on jo kohdistettu ihan jonnekin muualle. Kahvikuppi kourassa on turvallista tuulettaa.

Toki ”parempien mielipiteiden” metsästäjä esitti myös huolensa siitä, etteivät someraivoajat ja muut vääriä mielipiteitä kirjoittavat ymmärrä kirjoitustensa julkisuutta. Minulla oli entisessä elämässä työkaveri, jonka huvia oli näytellä tekemiäni Facebook-päivityksiä esimiehellemme. Ehkä heillä oli työt vähissä tai oma elämä puutteellista.

Miksi muuten epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista ei saisi blogata ihan samalla tavalla kuin vaikka verenluovutuksessa käynnistä? Arjen asioita molemmat. Toisessa päällimmäisenä vihan tunne, toisessa ilo ja onnellisuus. Miksi mystifioida ihmisen tunneskaalaa? Miksi ilosta saa lässyttää blogipostauksen toisensa jälkeen, mutta viha pitää ”käsitellä” ensin? Käsittelemätön ilo, se se vasta on käsittämättömän pelottavaa.

Ja jos sitä someraivoa pelkää, niin kannattaako sitä nyt työntää itseään kaiken maailman automerkkipalstoille, joissa luetellaan juuri ostamasi auton viat ja kuskin typeryydet. Paskan ostit. Tiedät sen jo ennen palstalle menoa. Osta öljypönikkä valmiiksi takakonttiin. Sama logiikka löytyy myös kestovaippa-, täysimetys- ja kotihoitokeskusteluista.

Olen tehnyt reilut 10 vuotta työtä eri tavoin työttömyyteen ja työtä vailla olemiseen liittyen. Kuinka monet kerrat olenkaan toivonut, että asiakkaat suuttuisivat. Suuttuisivat, mustaksi muuttuisivat ja tekisivät saamastaan kohtelusta julkisen. Ihmisiä luukutetaan, kyykytetään ja teetetään erinäisiin ”kuntoutusretoriikkoihinn” verhottuja 9e orjatöitä ihan vain siksi, että virkamiestä vituttaa istua pienellä palkalla varttia yli neljään jossain sisäilmapiiriltään mädässä kopperossa.

Juoksutetaan siksi, että meillä on tällainen toimintamalli.

Mitäpä tuo pikkuvirkamies voisi – sehän toteuttaa lakia ja asetusta. Virkavirhe päivässä pitää mielen virkeänä. Toinen vaihtoehto on tehdä kiusaa. Ja joku Mikkeli, ei tänne synny yhtään työpaikkaa sillä, että työttömiä juoksutetaan. Toki on hyväksyttävä sekin, että työntekijän on saatava kokea itsensä tärkeäksi.

Jos kukaan ei suutu, ei mikään muutu. Ymmärrän sen, että monet mekanismit sulkevat suuttujan suun. Kosto on suloinen, tiedetään.

Nyt kun asiaa miettii, niin ajatus koulutuksesta ”parempien mielipiteiden” varmistajana on pelottava. Minulle on sanottu, että ”kyllähän sinä ammattilaisena ymmärrät”. Kun on kysymys minun lapsistani, olen heille äiti. Ei meidän taloushallintomiehellekään sanota, että hänen olisi ammattilaisena jotenkin ymmärrettävä päivähoidon asioita. Miksi minun pitäisi? Ei opettajapätevyys tarkoita sitä, että kävelet paikasta toiseen vain opettamassa muita. Vai tarkoittaako? Lääkärit jakelee reseptejä ja kaupan tädit vetää viivakoodia.

Olipa hyvä, että selasin nettiä. Olisi muuten jääneet ajatukset ajattelematta.