Uskalla nauttia onnistumisista!

"Enhän mä oo ees mikään kondiittori."

Olen leiponut reilun vuoden verran tilauksesta kakkuja. Työelämänäkökulmasta tämä on ollut kiehtovin, antoisin ja opettavaisin matkani ikinä. Yhtään likilaskoa tai valvottua yötä en vaihtaisi pois. Vaihtamaan en käy myöskään niitä huikeita onnistumisen hetkiä, kun on tehnyt sen, mitä maksava asiakas toivoi.

Reilut kymmenen vuotta erilaisissa sosiaalialan tehtävissä ei ole paljoa riemuhuutoja tarjonnut. Työllisyydenhoidon kentillä työntekijöihinkin imeytynyt katkeruus, näköalattomuuden puute ja ennakkoluuloisuus tappavat työn ilon. Kun "yhteiskunta" on mätä, on helpointa kyynistyä. "Ei tuo toimi, ei ole toiminut ennenkään", tulee ammattilaisen suusta jo ennen kun uusi tulokas saa lausettaan loppuun. Maailmaa katsotaan jo valmiiksi pettymysten lasien läpi ja kun tutut tunnetaan, tiedetään jo vanhempien perusteella, mitä tuleman pitää. Ei siis kannata edes yrittää. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa työn tekemisen sijaan aika kuluukin kahvipöytäjuoruilussa ja iltalehtien verkkosivuilla. Ei kukaan kuitenkaan koskaan mitään, ennenkään.

Kyyninen ihminen suojelee itseään. Itseltään. Ja kun kyynisyys kohtaa, pöydän molemmin puolin, ollaan varsinaisessa hetteikössä.

Kakkujen leipojana saan olla tekemisissä ilon kanssa: syntymäpäivät, häät, ristiäiset ja rippijuhlat. Muumikakulla halutaan ilahduttaa pientä tyttöä, Turtlesit saavat hymyn pojanviikarin huulille. Konfirmaatiokakkuihin taas halutaan kauneutta ja arvokkuutta, ehkä joitain sävyjä juhlijan harrastus- ja värimaailmasta. Elämä on jokaisen juhlahetken arvoinen!

Reilussa vuodessa olen oppinut olemaan ylpeä tekemisistäni. Siitäkin huolimatta, etten ole "edes mikään kondiittori", saatikka leipuri. Kun pätevöitymisen on suorittanut lastenkutsuilla ja lisäkoulutustunnit ovat kertyneet kantapään kautta, ei ole todistuksia, joista lähetellä PDF-kopioita. Kuvat sen sijaan ovat pitäneet puhetta itsestään.

Kovimman oppikoulun olen kuitenkin käynyt akselilla tilaaja-maksaja. En tee paakkelsseja pakastimeen vaan joka kerta, kun tartun vatkaimeen, työllä on tilaaja. Maksaja. Ja joka kerta työhön kohdistuu odotuksia ja toiveita. Työn on oltava hintansa väärti. Esikoisen konfirmaatiojuhlaa vietetään vain kerran. Yksivuotisovikello ei soi kahdesti.

Leipominen on itselläni lähtenyt leipomisen ilosta. Siitä, että olen onnistunut. Siitä, että olen saanut hyvää palautetta.

Ajatella, jos palkkatyöelämäänkin pääsisi näin, ilon ja onnistumisten kautta? Kävisi kokeilemassa työtä päivän, ehkä pari. Onnistuisi. Haluaisi kokeilla seuraavallakin viikolla. Onnistuisi taas. Saisi hyvää palautetta. Huomaisi, että tämä on minunnäköinen paikka ja tänne haluaisi jäädä. Jatkaisi. Saisi uusia onnistumisen kokemuksia. Kiinnittyisi työhön.

Valitettavasti reaalimaailma toimii toisin. Ensin luetaan työpaikkailmoituksesta, miten dynaaminen, kehittämisorientoitunut ja palkitseva työyhteisö on - sitten saat paikan ja huomaat, että ympärilläsi on lauma kitkeriä kyräilijöitä ja työkin on pelkkää itsetarkoituksellista puuhastelua. Luodut mielikuvat ja todellisuus eivät kohtaa.

Olen luvannut itselleni, että ensimmäisen vihapäissäni rikkomani munan jälkeen lopetan. Ilojuhliin ei tehdä vihakakkuja.

Onnistumisen ja ilon tunteiden lisäksi leipominen on myös jatkuvaa tasapainoilua kaltevalla pinnalla. Milloin hapan loppuu ja ällömakea alkaa? Mitä suklainen tarkoittaa ja minkä värinen on vanha roosa? Rakastan tehtävänantoa "vapaat kädet", vaikka tiedän, että silloin epäonnistumisen vaara on kaikkein suurin. Mutta onnistuminen, se on vielä makeampaa.

Entä se tunne, kun onnistuu, missä se tuntuu? Sen tietää. Se on ilon ja kyynelten sekamelskaa. Se on rytmihäiriö, se on tunne, jolloin jalat irtoavat maasta ja kaikki on mahdollista. Kun ei malta odottaa, että pääsee seuraavaan kakkuun käsiksi. Toivon, että jokainen saisi kokea tuon tunteen, mitä ikinä tekeekin. Onnistumisen tunne kantaa ja kannattelee myös heikkouden hetkillä. Onnistumisen kokemukset antavat vahvuutta myös vastoinkäymisissä.

Entä mitä ne hehkuttamani onnistumiset sitten ovat? Alla muutama hyvän mielen kuva tältä kesältä:

Kaksikerroksinen kakku konfirmaatiojuhlaan.
Vähän niin kuin Minni Hiiri
Pienelle tytölle
Mango-mansikkajuustokakku
Valkosuklaa-limejuustokakku konfirmaatiojuhlaan
Annos aurinkoa, iloa ja valoa!

Haluan haastaa myös sinut, kanssabloggaaja tai satunnaislukija, kertomaan omasta onnistumistunteestasi! Onko onnistuminen arkipäivän pienissä iloissa vai saavuttaako tunteen vasta tavoitteellisen, suuremman ponnistelun jälkeen? Onko onnistuminen päämäärä vai matka itsessään!

Onnistumiskokemusten täyttämää maanantai-iltaa teille kaikille! Me lähdemme geokätköilemään!