15.5.2017

"Meillä ei ole mitään yhteistä." Nuo sanat mie muistan sanoneeni monta kertaa. Mitä yhteistä mie oisin kaivannu? Samanlaisia tuulipukuja ja kultastanoutajaa? No en. Annikan koirat riittää miulle hyvin ja sitäpaitsi se mimmi on kouluttanu ne sillee, et ne ymmärtää puhetta paremmin ku mie. Toisaalta, ku tarkastelen tätä mennyttä parisuhdetta tällee jälkikäteen, ni ei miun kuullunymmärtäminen taida olla ihan timanttisella tasolla. Miulle ei riittäny se, että meillä oli toisemme. Halusin enemmän, vaikken tienny mitä. Vähän niiku elämältäkin. Haluan hirveesti, mut en oikeestaan tiedä, että mitä.

Ja kun tossa muutamia hetkiä sitten istuin keittiönpöydän ääressä, oikeanpuoleisella tuolilla, selkä televisiota kohti ja miulta kysyttiin: "pitäiskö meijän erota?" vastasin sadasosassa myöntävästi. En empiny ja olin ihan varma, että tää on se oikea ratkasu. Miun olo oli heti tosi helpottunut. Hänestä ei tuntunut miltään, joka jo sekin kertoo melkosen paljon.

Viime syksystä alkaen oltiin ajauduttu pikkuhiljaa kauemmas toisistamme. Itseasiassa just siitä asti, kun .. alotti töissäkäymisen kotoakäsin. Ohi oli reissuvaimon arki, johon kuului seurustelua torstai-illasta sunnuntaihin, välillä vaan jokatoinen viikko ja välillä ei sillonkaan. Ja yhtäkkiä toinen tulis olemaan joka päivä kotona. Siitä piti alkaa paras aika ikinä. No ei alkanu. Alko loputon vääntäminen ja syyttely. Huudettiin ja oltiin hiljaa. Oltiin hiljaa muutama päivä. Ei naurettu yhessä, ei ees miulle. Ja se jos mikä on huolestuttavaa. Molemmat ärsyynty kaikista pienistäkin asioista toisen käyttäytymisessä. Ärsyynnyttiin enemmän, kuin välitettiin. Nyt kun kirjotan tätä, tulee mieleen, että miks näitä asioita ei oo tajunnu sillon, kun siitä olis ollu jotain hyötyä. Oikee jälkiviisautta parhaimmillaan.

Ainakin mie voin myöntää, etten enää viimehetkillä muistanu niitä parhaita puolia siitä toisesta ihmisestä. Niitä asioita, joita vajaa kolme vuotta sitten hehkutin äitille, ja äiti kysy vähän jopa kauhuissaan, että tosissasko puhut nyt siitä pojasta, joka juhannustansseissa kaatu ympäripäissään pöydän alle? No ihan tosissani siitä puhuin. Olin tosi nopeesti myyty hänelle. Fiksu kun mikä, mut ei sillälailla viisas, niiku koulussa opetetaan. Paskat välittää muiden mielipiteistä ja näyttää keskisormea joka kuvassa. Välillä kaatuu pöydän alle, muttei liiemmin välitä siitä. Hulvattoman hauska ja semmonen, mitä luulen ettei kukaan muu tällä maapallolla ole. Ihan omanlainen.

Heitti kärrynpyörän Prisman käytävällä, ihan vaan vittuillakseen miulle, koska mie en osaa.
Käski miun laittaa paljaat jalat auton ikkunasta ulos, koska tulee leffafiilis sellasesta.
Veti miulta housut nilkkoihin parkkipaikalla keskellä kirkasta päivää.

Koko talven ja kuluvan kevään olin ihan loppu. Loppu siitä jatkuvasta vääntämisestä. Väsynyt siihen, miten odotat koko päivän näkeväs sen toisen ihmisen ja kun näät, ei mikään suju. Sen väsymisen myötä väsy myös positiiviset tunteet. Ei ne mihinkään ole kadonneet, niitä ei vaan enää löytänyt sen uupumuksen keskeltä. Eikä niitä kauheesti edes yritetty ettiä, tai ainakaan mie en. Ikäänku kattelin vaan sivusta, miten koko parisuhde hiipui. Eikä edelleen osattu tehdä muuta, ku syyttää toisiamme. Syyttää typeristä asioista, joilla ei olis ollu mitään valtakunnnan väliä, jos oltais oltu toimiva tiimi. Olis meistä voinu sellasen saadakin varmasti. Ehkä keskittymällä oikeisiin asioihin. Niihin, jotka hymyilyttää. Niitä on ollu paljon ja suuri osa on tosi spesiaaleja juttuja.

On äärettömän surullista siirtää imperfektiin sellanen ihminen, jonka kanssa on ihan tosissaan kuvitellu jakavansa koko loppuelämänsä. Eilen tajusin, et niin mie ihan oikeesti tein. Ensimmäistä kertaa koskaan. Mietin meijät pihakeinuun toisillemme vittuilemaan. Siinä kaikkien unelmieni keskellä unohin, että sinne keinuun päästäkseen on pakko olla valmis tekemään asioita toistensa eteen. Uhrautumaan ja tukemaan. Myö ei tehty niin. Eikai kumpikaan voitu satasella luottaa siihen, että toinen seisoo selän takana valmiina ottamaan kiinni, jos kaatuu. Ja niinhän sen just pitäis olla.

Tämmönen määrä oivalluksia eron jälkeen kertoo varmasti siitä, kuinka merkittävä se toinen ihminen on ollu. Kuinka on oppinu siltä toiselta paljon ja että on oppinu sen toisen kautta itestään ihan helvetin paljon.

Nyt on miun aika kaatua pöydän alle ja oppia olemaan välittämättä siitä.