Ensimmäinen ikinä


Moi Annika ja kiitos oikoluvusta.

Aika jännittävä tilanne on nyt meillä tässä. Tai miulla ehkä lähinnä. Kirjotan ensimmäistä blogipostausta ikinä, enkä tiedä yhtään mistä kirjottaisin, tai oikeestaan mistä alottaisin. Hirveesti ja kaikesta miulla on asiaa kyllä, mutta mietin tän homman niin, että niiden aika on vähän myöhemmin. Täytyy jäsennellä ajatuksia ja kirjaimia sellaseen järjestykseen, ettei kovin moni tuttu ja/tai tuntematon loukkaannu verisesti. Koska vaikka haluan kiljua (verbaalisesti) asiani niin, että koko maailma kuulee, en halua loukata ketään. Ja jos mie lasken itteni ihan perinteiseen kiljumismoodiin, tulee sanottua kaikenlaisia kamalia juttuja, jotka myöhemmin harmittaa. Eli tää kirjottaminen on paljon parempi vaihtoehto. Se kiljumismoodi on yks niistä asioista, joihin mie palaan vähän myöhemmin.

Kauheesti joutuu tässä kirjotushommassa miettimään erilaisia asioita. Niinku vaikka sellasia, et voinko puhua ihmisistä nimillä? No en voi. Paitsi Annikasta, koska hänestä tulee miun manageri siinä vaiheessa, kun koko maailma kuiskuttelee Emmi Suikkasesta, joka kirjottaa niin terävää tekstiä, ettei ole hetkeen nähty. Ja sit mie poseeraan Veitolan Marian kanssa hienoissa juhlissa ja ollaan molemmat sillee, et ei juma, myö ollaa Imatralta. Vaik mie en ees oikeesti oo. Ei välttämättä ihan lähitulevaisuuden hommia, mutta hyvä varautua kuitenkin.

Ja sit semmosia asioita mietin kans, että mitä mie kirjotan. Tai lähinnä kuinka avoimesti. Oonko valmis avaamaan itteni täysin, koska sitä se kaiketi vaatii, jos meinaa kirjottaa avointa ja paljasta tekstiä. Ei oo miun juttu semmonen sipistely ja pelkästään kauniista asioista puhuminen. Kestänkö palautteen, jota saan? Se on pakko kestää, koska haluan kirjottaa asioista, joilla on merkitystä miulle. Okei, hyvät volyymiripset on kiva juttu, mutta ei sellanen asia, josta mie kirjottaisin. Semmonen paskamyrskyn kaltanen vastaanotto kertoo miun mielestä siitä, että on osuttu arkaan kohtaan, ei osata käsitellä asiaa ja siihen välitön reaktio on anonyymioksennus kommenttiboksiin. Innolla odotan.

Mie oon ideoinu tätä blogia jo muutaman vuoden ajan, mutta homma on aina kaatunu siihen, etten tienny miten kirjotan, koska en tienny kenelle kirjotan. Nyt kuitenkin päätin, etten välitä siitä, kuka näitä juttuja lukee, vai lukeeko ylipäänsä kukaan, vaan annan mennä ja kirjotan just sillä tavalla ja sellasista asioista, kun parhaalta tuntuu. Saippuakuplista ja ulkopoliittisista asioista. Tai jostain muusta, nähtäväksi jää. Ainakin Annika lukee. Eli voin viimekädessä sysätä vastuun miun hölmöistä jutuista hänelle, koska oikolukijan tehtävä on ehottomasti (moi P) kertoa, että tuo teksti on paskaa, et varmasti julkase.

Miusta tuntuu, että ihmiset, jotka miun tulevia tekstejä lukee, tulee tuntemaan vahvaa onnistumista omassa elämässään ja ehkä myös ajattelemaan, ettei se Louis Vuittonin monogram -laukku ole välttämättä se tärkein asia elämässä. Sitä mie tässä oon pikkuhiljaa itekin alkanu sisäistää. Ja kun tuijotan miun kämmeniä, joissa komeilee haalistuneet tähtileimat merkkinä eilisen illan kaljareissusta, oon tosi tyytyväinen siihen, että oon alkanu oivaltaa mitkä asiat on sellasia, joista mie tuun onnelliseks. Kalja nyt ainakin. Enkä mie sitä Luikkariakaan roskiin heittäis, se ei vaan oo miulla ykkösprioriteettinä. Mut jos jollain on, oikein paljon hyvää hänelle, en tuomitse. Kauniita laukkuja ovat kyllä.

Mie palaan asiaan, kun siltä tuntuu. Jos tuntuu.
Ei siis kannata valvoa öitä odottaen seuraavaa tekstiä.