Here I am.

Wihiii, jaiks ja jiihaa! Se on hiljaiselon jälkeinen riemukiljahtelu, kun täältä raikuu! Riemukiljahtelu siksi, että mie oon pian Suomessa, vaikka vielä lauantai-iltana tilanne näytti erittäinkin synkältä kotiinpaluun suhteen.

Siihen voidaan kuitenkin palata vähän myöhemmin, koska nyt on aika selitellä, että missä sitä on oikein oltu, kun ei ole kuulunut. Eli tää teksti on nyt tämmönen melko kuivakka ja vähän semmonen ”tääl mie vielkii oon” –tyyppinen ilmoitus.

Mie lupasin itelleni, että kirjotan ja paljon ja ahkerasti. Oikein panostan tähän hommaan. Oon luvannu ennenkin. Tässä tais tulla nyt kolmas viikko hiljaiseloa täyteen, eli meni aika nopeesti ns. vituiks. On menny ennenkin. Onkohan siellä enää ketään? Toivottavasti joku on.

Miks en kirjottanu? No perrrrkele ku ei ollu kuulkaa internetyhteyttä tuolla meijän kolmannessa kohteessa, jossa viivyttiin kokonaista kaksi viikkoa. Sen jälkeen käsillä oli enää muutama päivä reissua, joten päätin jättää kirjottamisen paluulennolle ja sen jälkeiseen aikaan.

Täällä siis ollaan! Ollaan ihan täysissä mielen ja ruumiin voimissa. Polvet suussa ja veritulpat hyvää vauhtia tekeillä molemmissa jaloissa, mutta kuitenkin lentokoneessa ja vieläpä kotia kohti menossa. Se tuntuu lottovoitolta.

Helvetin kova nälkä on ja tosi vaikeata pysyä paikoillaan. En ollenkaan kehtaa laittaa tanssiesitystä tohon käytävälle pystyyn, vaikka mieli vähän tekisi. Tyydyin pikkusen jammailemaan jazzin tahtiin tähän omaan istuimeen kytkeytyneenä, koska on suoraan saatanasta yrittää istua tätä yli kymmentä tuntia paikallaan. Ei enää ikinä näin pitkää suoraa lentoa. Kiitos.

En mie oikeesti ole ikinä ennen edes tajunnu, kuinka hankalaa pakkopaikallaan oleminen miulle todellisuudessa on.

Aika paljon oon kuluttanut aikaa kiusaamalla Sampsaa ja olemalla oma hirveen hauska itseni. Esim. Jossain tossa Intian yläpuolella, kuulokkeista särähtelevän Jazzin vaihtuessa Popin hittilistaan ilmoitin lentohenkilökunnalle, että Sampsa jää tässä. Eivät kuunnelleet, joten hän on mukana edelleen.

Toisaalta ihan hyvä, ni pääsin toteuttamaan ja viihdyttämään itteäni keksimällä kaikenlaisia kepposia. Eli tökkäsin hänet aina hereille, jos näytti siltä, että uni ottaa vallan. Mie oon kiva.

Mie oon kiva, kysykää vaikka Sampsalta.

Nyt tulevina aikoina kannattaa ihan ehdottomasti pysyä kuulolla, sillä luvassa on stooria mm. siitä, miten jouduttiin miltei merihätään ja myös tuosta vähän hankalasta kotiinpaluusta. Luppaan, ettei mene kolmea viikkoa seuraavaan tekstiin. Tuskin edes kolmea päivää! 

Syksysuukkoja,

Emu