Kaksoset kakskytkaks

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten miun elämä meni lopullisesti sekasin. Olin kaikella kolmevuotiaan kapasiteetillani tienny, että muutos on tulossa. Odotin innoissani.

Kävelin uuden kodin käytävää määrätietoisesti edestakaisin ja hoin matraa ”millo ne pojat syntyy”

Koitti toukokuun 17. päivä ja mie sain kaksi kappaletta pikkuveljiä. Voi sitä innon määrää. Seuraava asia minkä muistan, on 19. Päivä, kun iskä teki miulle nimpparikakun.

Suklaajäätelöä ja päällä nallekarkkeja. Kaikki lempparit. Olis pitäny tajuta syödä koko litra kerralla, koska se oliki viimenen kakku, jota sain ihan itekseni nautiskella.

Sen jälkeinen aika meni sumussa. Hyvin nopeesti ymmärsin, että nää kaks kilpaa kiljuvaa punasta makkaraa on tulleet jäädäkseen. Ehdotin, että jos kuitenkin luovuttais heistä. Ei sopinu.

Ihmiset ihastelivat tuplarattaissa makaavia kääröjä. ”Miten ihanat nappisilmät molemmilla!” Jeppis joo, miulla on kans hienot silmät.

Ristiäisissä muistan tärkeän tehtävän, kun kasteen jälkeen semmosella rätillä kuivasin noiden kiljuvien ilkiöiden päät. Olin ylpeä.

Samaan aikaan mieltä painoi pettymys. Miulla oli uskomattoman upea punavalkoinen mekko, jonka helmoja heiluttelin pyöriessäni prinsessan lailla.

Kukaan ei huomannut. Oikeesti saattoi joku huomata, mutta ei se miulle riittänyt, koska olin aina ollut huomion kiistaton keskipiste.

Aina ajatellaan, että sisaruksien olemassaolo opettaa. Lapset oppivat jakamaan ja on leikkikavereita. Taaai, sitten ne oppii ihan jotain muuta. Esimerkiks syömään myös sisarusten joulukalentereista suklaat ennakkoon. Kiitos Valtteri.

Tai ehkä kertomaan, että kun työ annatte miulle nuo kahenkympin setelit ja mie annan teille molemmille kaksi markan kolikkoa, ni teillähän on enemmän rahaa. Molemmilla kaksi rahaa edellisen yhden sijaan. Hyvä Emmi!

Tapeltiin ihan kauheesti lapsena ja myös sillon, kun miun teini-ikä oli parhaimmillaan ja järkevyys tietysti huipussaan. Se ei ollu kaunista kuultavaa ollenkaan, äiti parka.

Nyt, kun mie oon edelleen 22-vuotias ja kolmevuotta nuoremmat pikkuveljet ovat ottaneet miut kiinni, mie tiijän, että mikään mahti maailmassa ei meitä erota. Tästä päivästä eteenpäin ollaan kolmosia vuoden ajan ja sitten miulla onkin kaksi isoveljeä, huippujuttu!

Santeri ja Valtteri on paras asia, mitä miulle on tapahtunu, vaikka sen ymmärtämiseen menikin parikymmentä vuotta. Ne on keskenään aivan erilaisia, mutta miussa on tosi paljon samaa molempien kanssa.

Muistatteko, kun postissa tuli sellasia arpoja, jotka olivat rullattuina ja rullan ympärillä oli värillinen pieni kumilenkki? Äitillä oli silleesti välillä vähän hoppu meijän kanssa, kun säntäiltiin jokainen eri suuntiin.

Varmaan äitikarhu oli just tarkistamassa tilannetta miun ja Santerin osalta, kun Valtteri keksi avata ne arvat ja laittaa kumilenkit hampaiden ympärille. Siitä seuras värikäs hymy ja hammaslääkärireissu.

Saattoi hyvinkin olla sama kesä kyseessä, kun mentiin äitin kanssa ulos pelaamaan muumitennismailoilla, koska oli kaksosten päiväuniaika.

Iltapäivällä oli vieraita tulossa ja keittiönpöydällä jäähtyi pellillinen mustikkapiirakkaa. Santeria ei ehkä niin kovin nukuttanu just sinä päivänä ja kun äiti meni tarkistamaan tilannetta, istui Santeri onnellisena mustikkapiirakan päällä.

En muista mitä vieraille tarjottiin. Toivottavasti ei ainakaan mustikkapiirakkaa.

Saan olla ja olen ihan älyttömän kiitollinen, että miulla on pikkuveljinä kaks noin upeeta tyyppiä. Tiijän, että tämä kaksikko seisoo aina miun selän takana, tapahtu mitä vaan.

Hyvää syntymäpäivää Santeri ja Valtteri. Maailman parhaat pikkuveljet.