Lisää tähän otsikko

Vuosi sitten mie muutin yksin asumaan ja olin varma, etten selviä tapahtuneesta erosta ikinä.

Roikuin jo päättyneessä suhteessa ja koitin keksiä keinoja, joilla saisin sen elvytettyä. Niitä keinoja ei ollu olemassakaan. Itkin, ryyppäsin, itkin, masennuin, sain lääkkeet, joita en syöny ja itkin muistaakseni vähän lisää.

Kävin keskustelemassa mielenterveys- ja päihdepolilla takataskussa diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta. Istuin nessu kourassa ja nyyhkytin. Makasin sängyssä enkä tehny mitään, kunnes lähdin juhlimaan.

Juhlimisesta mie oon aina tykänny. Siitä tunteesta, kun ei ikinä voi tietää mitä jännää seuraavaksi tapahtuu. Viinipullon jälkeen oli kivaa huomata, että mie olin taas oma ja nauravainen itteni, enkä tarvinnu nessua.

Paitsi seuraavana aamuna, kun ennen töihin lähtöä hampaita pestessä oksensin lavuaariin.

Tuskin helpoin ja suositelluin resepti mielenterveysongelmien selättämiseen. Juhlimisen avulla mie kuitenkin muistin, mimmonen mie oikeasti olen ja promillejen noustessa unohdin sen mikä miusta oli tullu. Itkuinen, väsynyt ja väritön.

Ei se masennus siitä erosta johtunut, se oli ollut taustalla jo kauan. Se kasvoi ja sen peittäminen oli lopulta tosi väsyttävää ja hankalaa. Ruokki itse itseään. Niin käy, kun ei osaa eikä myöskään liiemmin halua selvittää omia ajatuksiaan.

Suhteen loppuminen oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvä asia. Toki siksi, ettei se toiminut, mutta myös siksi, että se oli viimeinen niitti, jonka jälkeen mie en enää pystynyt, enkä jaksanut pitää itteäni kasassa.

Kesän, syksyn ja alkutalven mie keräsin itteäni takaisin kokonaiseksi. Koitin löytää sellasia emmipaloja, jotka halusin säilyttää ja heittää helvettiin sellaset, joilla en tee mitään.

Valmista ei ole tullu vieläkään, koska sitä mukaa, kun löydän uusia sopivia paloja, alkaa osa entisistä tuntumaan epäsopivilta.

Ja oon mie vahingossa säilyttäny myös huonojakin paloja, koska mie oon ihan ihminen vaan ja en ollenkaan ole välillä tajunnu, että nämä eivät ole hyviä yhtään.

Pikkuhiljaa. Niinhän sen kuuluukin mennä. Että löytää niitä omia juttuja ja yrittää kehittyä kohti semmosta ihmistä, joka haluaa olla.

Tammikuussa tajusin, että nyt mie oon selvillä vesillä siitä edellisenä keväänä päättyneestä suhteesta. Tammikuussa. Se on ihan pitkä aika. Ainakin miulle. Ja se riittää, koska tää on miun elämä.

Tänäänkin itkettää, mutta se ei ole huonoa itkua. Sitäkin on niin monenlaista. Ja sillon jos itkettää, kannattaa itkeä. Koska itkun jälkeen tulee ihan puhdasta ja mukavan turvonneet silmät. Ainakin miulle.

Joskus joutuu itkemään pahaa oloa. Joskus itkee paljon, toisinaan vähän. Jonain päivänä ei edes tiedä miksi itkee, mutta ei sekään haittaa. Sitten on sitä itkua, jonka tietää olevan hyvää.

Sellasta hyvää itkua mie itken nyt ja vaikka ikävä on ikävää ja ihan perseestä, kertoo se kuitenkin siitä, että on olemassa tyyppi, joka saa aikaan hyviä itkuja. Se jos mikä on kivvaa ja tekee elämästä jännempää, kun mitä valkkaripullo on ikinä tehny.

Jos jaksoit lukea tänne asti, ni taputa itteäs hellästi päähän. Niin miekin aina teen, jos onnistun jossain.

 

Pusuja,

 

Emmi Karoliina