Minä rakastan sinua.

Voitte varmasti arvata miten minuu otti päähän saarnat elämästä, tupakasta ja kaljasta. Ja siitä, miten miusta pitäis tulla hiihtäjä. Jos en vieläkään ole kauheen näppärä ottamaan vastaan palautetta olemisestani ja elämisestäni, ni millanen tilanne on ollu kymmenen vuotta sitten. No ei ollu ihan kauheen hyvä. Tai oikeestaan yheksän vuotta, mut kymmenen kuulostaa näin tarinan kannalta paremmalta, joten mennään sillä.

Olin 15-vuotias, täynnä tarmoa, angstia, pelkoa, naurua ja valmiina ottamaan elämän vastaan keskisormet sievästi pystyssä. Enkä siitä hiihtämisestä liiemmin välittänyt. Tän lisäks tiesin kaikesta kaiken, kuten jokainen teini. Itseasiassa en allekirjota tuota vaan teinien ominaisuudeksi, koska mitä mie ihmisiä ja itseäni tunnen, niin kyllä vahvasti on sellanen ajatus läsnä, että aina ollaan niin oikeessa. Joka asiassa. Jokainen. Näin jälkikäteen vähän säälin noita ihmisiä, jotka minuu kasvatti. Tai ainakin yritti. Voin luvata, että turhan helpoksi en sitä missään vaiheessa tehnyt.

Jännä, että teini-ikäsen mimmin hiukan raisumpi elämäntyyli kohauttaa mummoa, joka on pirun sporttinen ja raivoraitis myös. Ne saarnat ärsytti niin kovin, etten käyny kylässä kun pakosta juhlapyhinä, enkä aina edes sillon, vaikka välimatkaa olis ollu reilu kilometri. Muistan ne surulliset silmät ja kysymykset siitä, miks en käy kylässä, kun menin pitkästä aikaa pakotettuna käymään. Nyt itkettää oma tyhmyys. Kuinka typerä olin tän asian suhteen. Oikeestaan vois sanoa, että tämänkin asian suhteen. Kuinka paljolta vaivalta olisin säästyny, jos olisin vaan eläny nuoruuteni vaikkapa tavalla, jota miulle yritettiin tuputtaa joka suunnasta. Toisaalta, tuo vaihtoehtonen ja vähän holtiton tyyli elää on tehny miusta just tämmösen. Eikä se tarkemmin ajateltuna ole välttämättä huono asia. Mutta mummon luona olis pitäny käydä useemmin. Siitä oon ihan täysin varma.

Oon aina ollu sitä ihmistyyppiä, jonka pitää toistaa virheet 3-11 kertaa, ennen ku suostuu ymmärtämään, ettei kyseinen toimintametodi välttämättä johda toivottuun tulokseen. Vaikka edelleenkin juon kaljaa ja poltan tupakkaa, oon sentäs ymmärtäny kuinka maailman paras mummo miulla on. Nauravainen ja hiton jämerä. Helkkarin kova hiihtämään ja tanssimaan. Tosi vanhanaikanen myös. Ja miks ei olis? On sen verran monta vuosikymmentä takana, et kyllä ne jälkensä jättää. Hyvä niin, miun mielestä.

Tuossa keväällä olisin monta kertaa ollu valmis antamaan aika paljon siitä, et pääsisin mummon luokse. Tilanne on siitä onnellinen, että kyllä mie pääsenkin, aina kun meen Ruokolahdelle. On ihan uskomatonta, miten hää aina vaistoaa miusta kaikki asiat. Hyvät ja huonot fiilikset, jopa sellaset joita en itekkään oo tajunnu olevan. Tai myöntäny, koska sitä se kai yleensä on. Oon todella surkee käsittelemään mitään tunteitani, saatika puhumaan niistä kenellekään, vaikka muuten puhun aika paljon. Liikaakin varmasti. Ihan perinteinen suomalainen mies siis. Ei muuta ku rööki huuleen ja hörppy olutta, josko se maailma taas näyttäis parastaan. Viimeistään viidennen tuopillisen kohdalla se yleensä näyttää.

Tarvitaan mummon soitto ja mie puren huuleen haaverin, etten kävis itkemään, kun puhutaan erosta ja siitä miten elämä muuttui ja tulee vielä muuttumaan. Niinhän se on. Asun yksin pienessä kodissa ja mietin iltasin, että mihinköhän elämä minuu kuljettaa ja myös, että saisinkohan siivottua seuraavana päivänä. Yleensä siivoamisen tilalle tulee jotain tärkeämpää. Sovittiin, että mennään mökille ja täytyy sanoo, et mie ootan sitä tässä kesässä enemmän, ku mitään muuta.

Rauhaa ja radiohittejä
-Emmi Karoliina