Nänniä sulle, nänniä mulle

Miun äiti, eli äitikarhu, eli Surppa, on miulle valtavan rakas. Siis ihan maailman paras ihminen ja aina mie välillä tirautan pari kyyneltä, ku mietin miun äitiä. Ihana. Meillä on kuitenkin näkemysero eräästä asiasta. No joo, monestakin, mut yks on ylitse muiden ja se nousee jatkuvasti esille.

Nimittäin miun pukeutuminen. Ei suinkaan julkisilla paikoilla. Okei välillä äiti sanoo, että näytän kodittomalta, vaik voisin kuulemma näyttää kuninkaalliselta. Esim. telkkariin ei äitikarhun mielestä olis saanu mennä coca-cola –hupparissa, koska Emmipallo ei voi tietää, jos potentiaalinen poikaystävä katselee.

Kieltämättä kävi mielessä, että edellisessä postauksessa mainittu ja edelleen kaivattu Herra Juristi on tietysti nähny miut colahupparissa ja pipossa ja kylmästi vaihtanut kanavaa. Äitille totesin, että ei pidä luoda harhakuvaa itsestä. Koska nyt jos prinssi (Juristi) Rohkea rakastuis kauluspaita ja kynähame –lookiin ja todellisuus onkin iskän tuulihousut, ni on kai siinä vähän harjotettu harhaanjohtavaa markkinointia. Parempi on olla omaitsensä. Silläkin uhalla, että kuolen yksin.

Tää meidän välinen näkemysero johtuu miun kotipukeutumisesta. Tai sen puutteesta. En kotona pyöriessä liiEMMIn välitä ylimääräsistä vaatteista. Yleensä miulla on jotkut oikein luokseen kutsuvat ja irstaita lauseita kuiskivat seksiä tihkuvat reikäset ja värinsä menettäneet mummopikkarit ja sitten iso t-paita mallia Helsinki City Marathon 2003. Tää on äitille liikaa. Tai siis liian vähän.

Ymmärtäisin jos viilettäisin häpyhuulet huolettomasti heiluen pitkin taloa, mut en mie niin tee ollenkaan. Paitsi sillon, ku siellä ei ole muita. Välillä paidan helman alta vilahtava pakara on aivan liikaa miun äidille, vaikka kuitenki on ihan ok käydä saunassa yhdessä. Johtuu kuulemma siitä, että hän on niin vanha. Edellisessä lauseessaan tää sama nainen on kuitenkin pyöritelly silmiään, ku oon viitannu hänen ikäänsä. Eli tilanteesta riippuen meijän äiti on joko kakskyt tai kahekskyt. Tai jotain tolta väliltä. Ei voi tietää.

Vahingossa ja täydessä epähuomiossa paljastin, että saatan välillä mennä baariin ilman rintaliivejä. Siinä hetkessä, kun tuon olin paljastanu, näin miten elämä vilis äitikarhun silmissä. Wiuhwiuhwiuh. Raukkaparka oli ihan kauhuissaan, eikä saanu lausetta suustaan. Jostain sen kaiken kauhun ja häpeän keskeltä pystyin erottamaan hennon kuiskauksen, ”nännit”. No perkele ne.

Kaiken pahan alku ja juuri. Nännit. Paitsi nykysin kai jotkut ihmiset eivät imetä jälkeläisiään ollenkaan, eli pahuutta kasvaa ihan ilman nännejäkin. Siihen imettämiseen ne kuitenkin on tarkotettu. Kaikkien ihmisten ei tarttee haluta kulkea nännit suunnannäyttäjinä, mutta jos mie haluan, ni arvatkaa mitä. Jep, sen mie myös teen. Ja ei, tähänkään ei tarvita feminismiä. Tarvitaan vaan nännejä, jotka kesät talvet paitojen läpi pilkistelevät ja muistuttavat olemassaolostaan. Ja jos jonkun naisen, miehen tai yksisarvisen nännit haluavat kääntyä vaikka sisäänpäin, ni tehkööt ne sen.

Oon itseasiassa ennenkin ihmetelly sitä, miten aikuinen ihminen ei pysty ollenkaan käsittelemään alastomuutta. Kyseiseen tekstiin pääset tästä. Onneks on talvi, koska oon nyt niin tuohtuneessa tilassa kaiken tän alastomuus- ja nännivastasuuden keskellä, et lämpimällä ilmalla lähtisin varmaan kävelemään ilman paitaa pitkin Lappeenrannan katuja. Ja siihen tämä yhteiskunta ei ole valmis vielä.

Paljaiden pakaroiden puolesta,

Emu