Oven kiinni laitan ja katson eteiseen

No enhä mie oo taas kirjottanut miesmuistiin. Hyi minuu. Sen sijaan mie kävin hakemassa LeviLoven miun luo Oulusta viikko sitten. Moi äiti. Äiti ei tosiaan tienny tästä, eikä tienny iskäkään. Ajattelin säilyttää perhesovun, kun on toi lähdönhetki aika lähellä nyt.

Mie oon muuttanu pois Lappeerannasta. Se tuntuu miusta jännittävältä ja rauhalliselta sekä hyvältä ja pahalta samaan aikaan.

Valtakadusta tuli tosi nopeesti miulle koti. Ensimmäinen paikka, joka oikeesti tuntui omalta ja jonne oli kiva mennä pitkän päivän jälkeen. Jos olin jaksanu siivota. Aina en ollu ja sitten ahdistuin, kunnes siivosin. Sotkua se kuitenkin pääsääntösesti oli.

Se oli pieni asunto täynnä kaikkia niitä asioita, jotka tekivät siitä kodin just miulle. Mummon 40 vuotta sitten kutoma räsymatto, halpa versio String-hyllystä, murrettuja värejä ja tummanruskeaa nahkaa oleva nojatuoli.

Miun tulee ikävä jokaista kahtakymmentäkolmea neliötä, jotka tuohon katutason asuntoon kuuluu.

Lappeenranta tarjos miulle ihanan kodin lisäks hirmu paljon upeita ihmisiä elämään. Osan kanssa tiedän yhteydenpidon jäävän, mutta niin se vaan on, että jotkut ihmiset tulevat elämään ihan vain hetkeksi.

Sitten ootte työ, joiden tiedän pysyvän miun elämässä loppuun asti. Ihan uskomatonta, miten pienessä ajassa ihminen pystyy rakentamaan täydellisen luottamuksen ja ymmärryksen toiseen saman lajin edustajaan.

Tuun itkemään vielä monet itkut, kun mietin Valtakadulla vietettyjä hetkiä. Vitoskerroksessa, saunassa ja katutasolla miun pikkuluukussa. Hippihyppy.

Tai naurua yhden punaisen Nissanin etupenkillä. Pilkun jälkeen Amarillosta Kebabin kautta nukkumaan vierekkäin, kun yksille lähteminen taas venähti ja aamulla odottavaan krapulaan on mukavampi herätä yhdessä.

Työ teitte Lappeenrannasta kodin myös. Kiitos, että ootte olleet tukena just sillon, kun koko muu maailma on tuntunu kaikella voimalla taistelevan minuu vastaan. Ootte mielettömän upeita.

Kiitti myös kaikille supertyypeille, joihin sain tutustua koulun, töiden ja kaiken muun sähläyksen kautta.

Joo, miunki mielestä tää teksti on vähän korni ja hölmö, mut kuitenkin tuntuu jollain tapaa oikeelta kirjottaa tämmönen, koska Lappeenrannasta lähteminen on miulle tosi hankalaa ja itkuista.

Tällä hetkellä miun elämä on laatikoissa Ruokolahdella miun lapsuudenkodissa. Siirrän sen viikon päästä tuonne Sirkan kylälle, eli tuhannen kilometrin päähän kaikesta tutusta ja turvallisesta. Sieltä ei ihan hetkessä pääse kotiin. Ensimmäistä kertaa tässä elämässä miun postinumero alkaa jollain muulla numerolla kuin vitosella. Oisko ollu ysi nykysin. Hui.

Pelottaa hulluna. Mitäs jos rakkaus loppuu viikossa ja koti-ikävä yltyy ihan kamalan kovaksi? Toisaalta, vaihtoehtona on myös se, että rakkaus yltyy ja koti-ikävä pysyy aisoissa soittamalla äitikarhulle ja kaikille mussukoille.

Mistä tuota tietää, jos ei mene ja ota selvää. Ja miehän meen. Toivottakaa onnea, älkääkä lyökö vetoa, että milloin se Suikkasen tyttö saapuu maitojunalla takaisin Etelä-Karjalaan. Tai lyökää vaan, mutta voittaja tarjoaa miulle Coca-Colan. Rommilla tai ilman, riippuu fiiliksestä.

Varmaan rommilla. Mie koitan parhaani mukaan kirjotella aktiivisemmin, kun on tuo muuttohässäkkä sun muut jollain tapaa nyt selätetty.

Iso pusu,

Terkuin Emu