Päämäärä ja määränpää

Alkuun ihan pikkunen hypetys. Maanantaina 8.5. julkasin ensimmäisen postauksen, jonka vastaanotto ylitti miun kaikki villeimmätkin toivomukset. Kiitos teille kaikille tutuille ja tuntemattomille, kun olitte niin kauheen kannustavia ja innostavia! Kun klikkailin maanantaiaamuna blogin julkiseks, minuu jännitti aivan jäätävän polttavan kamalan paljon. Enemmän ku mei iskää sillon, ku ajan hänen autolla. Tai siis sillon kun ajoin. Nyt hänel on uus auto ja ei ole Emmillä lupaa ajaa sillä. En voi ymmärtää. Toivottavasti teillä on kivempaa näiden miun juttujen parissa, ku Suikkasen Mikalla miun kyydissä. Ei muuta ku hatuista kiinni tytöt, tätit, mummot ja mammat, nyt nimittäin mennään!

Seuraava teksti ei ole viiltävää ja nokkelaa tykitystä maailman epäkohdista, vaan pohdiskelua tulevaisuudesta, suunnitelmista ja myös niiden puutteesta.

Havahduin tässä hetki sitten siihen, ettei miulla pitkään aikaan oo ollu elämässä mitään tavotetta. Sellasta tiettyä pistettä, mitä kohti kulkea määrätietosesti ja tehdä töitä sen eteen. Se johtuu paljolti siitä, että en osaa käsitellä pettymyksiä, joita väistämättä tulee eteen, jos päämääränä on esimerkiks vaikkapa kuninkaallisuus. Että jos ei miusta jostain syystä tuliskaan herttuatarta, ni siinä sitä sitte oltais. Varma masennus ja koko elämältä putoaa pohja. Eli annoin kilpasisko Kate Middletonin lunastaa miun paikan hovista. Eikä tarvinnu yhtään pettyä, kun ei silleen yrittäny mitään.

Oon huomaamattani jättäny kaiken tavoitteellisuuden elämästä pois ja vähän niinku ajelehtinu vaan. Seilannu menemään ilman sen kummempaa suuntaa. Onneks purjehtiminen on selkee merkki yli-ihmisyydestä ja pikkuusen paremmasta elämästä. Not.  Kovinkaan pahoille kareille en oo ajelehtinu, mut ihmekös tuo, kun ei oo ollu mitään yritystä mihinkään suuntaan. Pelkkää virran mukana keinumista, puhuttiinpa sitten koulusta, ihmissuhteista, tai työstä.
Toisaalta tähän päämäärättömyyteen on vaikuttanu myös se, ettei miulla oo ollu minkäänlaista kipinää oikein mihinkään hommaan, enkä oo tienny mitä tahtoisin tehdä. Ja jos en koe intohimoa ja paloa asiaan, jota teen, en saa annettua itestäni kaikkea.  Okei paska puhetta siltä osin, että oon mie jo melkosen pitkään miettiny näitä kirjotushommia. Mihin kouluun miun olis pitäny hakee jos haluan vaan kirjoitella juttuja? Tylypahkaanko? Kyllä mie sinnekin kutsua oottelin, mut ei, ni ei.

Nyt mie sitten kirjotan ihan julkisesti, ja ensimmäistä kertaa ikinä tän reilun 24 vuoden mittaisen elämäni aikana miusta tuntuu siltä, että tää on se juttu. Ei ole väliä kuinka moni tätä tekstiä lukee, koska perkele nyt se on mustaa valkosella. Emmi Karoliina kirjottaa. Sieluni korvin kuulen, miten ihmiset miettii, et luuleeko tuo olevansa hauska ja osaavansa jotain. Ehei, en luule.
Enhän mie tosiaan tiedä, että haluanko olla toimittaja, kirjailija vai mikä, mut aijon perhana kattoo tän jutun täysillä läpi. Mennä pää, perse tai jopa molemmat edellä puuhun, tai mihin mie nyt ikinä oonkaan menossa. Lennellä pilvilinnoissa, tai jotain siltä väliltä, mut jumaliste mie yritän!

Elämä ilman tavotteita on onnistunu oikeen kivasti. Ei ole tarvinnu pettyä ollenkaan. Mut toisaalta, ei oo kyllä myöskään tarvinnu hihkua innosta ja onnesta. Että tässä sitä nyt mennään, valmiina hihkumaan ja vinkumaan, itkemään ja nauramaan.
Toivon miulle kaikkea hyvää.