Parhailla ihmisillä on kiire

Vau! Moi!

Elokuun ensimmäinen viikko on piakkoin takana ja Elämäni Emminä on ollu ihan tyystin radiohiljaisuuden vallassa. Surku. Tähän sanon syyksi, eli selitykseksi eniten vihaamani fraasin, joka kuuluu näin: ”on ollu kiire, en ole ehtinyt”.

PASKA PUHETTA. Isääni lainaten mie näen punasta joka kerta, kun joku kertoo, kuinka on niin kova kiire, ettei kerkeä ja ei pysty enää mitään lisää ja mitä vielä.

Meillä jokaisella on ihan yhtä monta tuntia vuorokaudessa. Elämä on valintoja siinäkin suhteessa, että kuinka ne tunnit ihan itse katsoo parhaaksi käyttää. Nämä tehdyt valinnat sitten johtavat joko

A) kiireettömyyteen tai

B) jumalattomaan kiireeseen, josta kyllä tarpeettomankin usein muistetaan mainita.

Nimittäin yleensä ja lähes poikkeuksetta jokainen kiireinen ihminen aiheuttaa kiireensä aivan itse. Jokaiselle kiireisellä ihmisellä on myös aina aikaa keskustella omasta kiireestään.

Kiireelliset ihmiset eivät vielä ole ymmärtäneet, ettei tämä kiire tee kenestäkään parempaa ihmistä. Ei, vaikka miten yrittäisi ja hehkuttaisi kuinka on pikkusen aikaansaavempaa sorttia. Tämä asia on monelle isku vasten kasvoja.

Mie se en tyypillisesti edes kuvittele, että olisin saanu jotain merkittävää aikaan. Kunhan oon nyt menneenä viikkona laittanu kaiken muun tekemisen kirjottamisen edelle.

Kiireen lisäksi inhoon sellasta, että nostetaan itseään jalustalle. Toki oman olemisen paremmuus perustuu pelkästään siihen, mitä on tehnyt. Tai lähinnä miten paljon.

Tiedätte sen ihmistyypin, joka jokaisella tapaamiskerralla aloittaa siitä, kuinka paljon hän on saanut aikaiseksi. Tosi raskasta kuultavaa. Tekis mieli sanoa, että vau, haluutko mitalin, oot tehny töitä.

Ehkä siinä inhossa on vähän myös kateutta siitä, ettei tosiaan itse saa koskaan mitään aikaiseksi. Myönnettäköön.

Mie en laske töiden tekemistä sellaiseksi vautsivau -jutuksi, koska on aika normaalia, että ihminen työskentelee.

Toki töiden jälkeen vielä pitää mahdollisimman moneen rusettimarsujen kampaamiskomiteaan kuulua, ni ai ettien että sitä on hyvä ihminen.

Tosta kiireestää ja suorittamisesta on tulossa ihan joku uskonnon kaltainen ilmiö.

Ihmiset mittaavat omaa paremmuuttaan tehdyn työn määrällä. Se, joka on lähimpänä loppuun palamista saa ikuisen työsopimuksen, niinkö? Saako saavutetusta burn outista plussaa vai miinusta?

Huhheijaa. Toivottavasti joku edes saa kiinni siitä, mitä tällä tarkotan. Ja toivottavasti en ole ainoa, jota ottaa päähän kuunnella luetteloa marsukomitean viikkokokouksista, jatkuvista triplavuoroista sun muista.

Tästä postauksesta piti tulla tervehdys Leviltä, mutta ei nyt tullu, koska miun henkilökohtaset patoutumat yltiösuorittajia kohtaan pääsivät valloilleen.

Niin, mie nyt oon tosiaan täällä Levillä. Muita täällä ei sitten juurikaan ole. Paitsi poroja. Kokeilen joku muu päivä tällä viikolla vähän sellasta positiivisempaa näkökulmaa.

Moikku!

-Emu

Ainii, sellasta vielä, että tekijänoikeudellisista syistä mie en julkaise kuvia täällä blogin puolella, eli jos kuvat poroista, tuntureista, miun naamasta, tai tulevasta Indonesian reissusta kiinnostaa, niin kannattaa ottaa seurantaan toi miun Instagram, joka löytyy ehkä tosta oikeelta.

Ja ainakin löytyy hakusanalla @emmikaroliiinas. Kuvia luvassa myös blogin Facebook-sivulla, eli kantsii tykätä, sanonpahan vaan.

Kaks viikkoa, ni myö ollaan aika täpinöissämme ja valmiina kohtaamaan järisevä Indonesia seuraavien kuuden viikon ajan! Supersydän.