Täydellistä paskaa.

Mie oon miettiny aika paljon näitä somejuttuja. Lähinnä sitä mitä ja miten ihmiset julkaisevat someen. Luen hävettävän vähän blogeja, koska ei vaan yksinkertasesti kiinnosta vihersmoothiet ja pirtelökulhot. Eikä myöskään se siloteltu yltiöpositiivisuus ole minuu varten. Tein vähän kapinahengessä tuon uuden bannerinkin. Koska ihan oikeesti ei kukaan ole aina hyvällä tuulella. Ainoa kenen blogia seuraan, on Henriikka Rönkkönen koska vaginapieruista ja huonoista panoista ei voi ikinä puhua liikaa.

Mie henkilökohtasesti haluan kiertää kaukaa ihmistyypin, joka maalailee ihanan pinttynyt tekohymy naamallaan omasta elämästään täydellisyyttä hipovaa kiiltokuvaa. Tuntuu, ettei sellasten ihmisten lähelle pääse. Ei saa otetta. Ne on sellasia kumi-ihmisiä. En luota. Vaikka muuten kumi onkin melko luotettava. Omien kokemusten mukaan kaikkia v!#%##?? joskus. Mie oon sitä mieltä, että jos joku väittää kaiken olevan ihanaa ja positiivista joka päivä aina ja ikuisesti, on tuo ihminen melkonen huijari.

Paljon on paasattu siitä, miten some aiheuttaa paineita ja lisää tarvetta pyrkiä ulkoiseen täydellisyyteen. Tai ainakin näyttämään vain sitä täydellisyyttä muille. Se on kaikille jo tosi tuttua, että instagramiin pitää pistää kolmen filtterin sumentama naamakuva, jonka taustalla sattumalta komeilee seittemän Louis Vuittonin laukkua. Ettei status jää epäselväks. Mie sain synttärilahjaks iskältä Burtonin repun, mut piru vie, en muistanu yhtään kuvaa julkasta siitä.

Ootteko huomanneet, miten some luo paineita myös sen suhteen, miten aina pitää olla positiivinen. Ne kaikki uskomattoman ihanat voimalauseet hienoine fontteineen. Ai että. Vaikka miten ottais päähän koiranpaska matolla ja sohvalla pleikkaria pelaava mies, niin somessa kerrotaan, kun on niin uskomattoman ihanaa olla tänään minä ja ai että miten rakastankaan miun miestä ja etenkin tuota koiraa.

Todellisuudessa ollaan valmiita lähtemään menolipulla jonnekin kauas, tai ainakin vaihtamaan elämää jonkun toisen ihmisen kanssa. Koirasta vois tehdä esimerkiks rukkaset. Ja miehestä kans. Pleikkarin laittaa Toriin myyntiin. Silti somessa lukee ironiaa kiljuvin korulausein, miten ihanaa elämä on. Voin melkein kuvitella, että on kamalan rankkaa tollanen maalailu.

Tää aihe tuli miun mieleen, kun eksyin Sara Siepin uudistuneeseen blogiin, jonka postauksen aiheena oli hänen vuosi 2017, joka oli ollut ihan(a) kamala. Tiedättekö, kun klikkaatte auki Ilta-Sanomien otsikon, joka lupaa kuun taivaalta, mutta antaa vain pienen palan kuivunutta juustoa. Klikkiotsikko. Tällainen oli myös kyseinen postaus.

Itse ainakin kuvittelen, että kun postaukseen johdatteleva teksti kertoo viime vuoden olleen henkisesti elämän rankin, lue lisää blogista, niin postauksen avatessani saisin luettavakseni jotakin muuta kuin luettelon ulkomaanmatkoista, joita vuosi piti sisällään. Kommenteissa hän perustelee tekstinsä suppeaa sisältöä sanomalla, että myös hänellä on yksityisyys. Jep, niin on. Siulla oli myös vapaus otsikoida teksti esimerkiksi tyylillä ”Vuoden 2017 ulkomaanmatkat”, mutta päätit tehdä itsestäsi klikin ja säilyttää täydellisyyden. Surullista.

Tätä seurasi päivitys someen, että ihanaa miten moni oli käynyt blogissa heti julkaisupäivänä. Niinkö? Ihanko totta? No johtuisko se vaikka siitä, että ihan pikkusen johdattelit ihmisiä harhaan. Odottakaa vaan, ni mieki heikkona hetkenä sanon, että nyt on blogi pullollaan tissikuvia ja sitten sankoin joukoin työ ryntäätte hakukoneen kautta Elämäni Emminä –sivulle vain todetaksenne, että tissikuvat on otettu imettävästä koirasta. Hei onhan miullakin yksityisyys.

Tanhupallolle onnea,

Ollaan parhaita.

-Emu