Uusi tuttavuus

Mie jouduin tuossa muutama päivä takaperin ihan toden teolla miettimään omaa ihmisyyttäni, kun tapasin uuden ihmisen. Oon nimittäin aina luullu, että pystyn tulemaan toimeen kaikkien kanssa, vaikken jostain syystä ihmisestä liiemmin tykkäiskään.

Tavattiin tosiaan ihan ensimmäistä kertaa ikinä, kun astuin samaan kuppilaan ja yhteisten tuttujen kautta päädyttiin samaan pöytään. Esittäydyttiin oikein käsipäivää, kuten kunnon ihmisillä on tapana. Viiden minuutin jutustelun jälkeen sain ”kivaa reissua” –toivotuksen sijaan kuulla, kuinka vitun kamala muslimihelvetti Indonesia on.

En tohtinut kysyä, että onko tämä uskomattoman terävä ja syväluotaava analyysi kuinka laajan empiirisen tutkimuksen tulosta. Keskityin tuijottamaan intensiivisesti televisiosta tulevaa golf-kilpaa samalla koittaen löytää itsehillintäni rippeet jostain persoonani peräsopukasta. Voin sanoa, ettei ollut ihan ns. Pala kakkua.

Hän on iältään ilmeisesti jo pitkälti yli kolmenkymmenen, erittäin sievät ja sivistyneet käytöstavat omaava kypsä ihminen, joka käyttää puhuessaan sanaa ”vittu” erottamaan lauseet toisistaan ja tehostamaan sanomaansa.

Korvaan särähti kovasti, kun hän spekuloi erittäinkin herttaisen nuoren miehen ikää suunnilleen seuraavin sanoin: ”siis vittu se täytti 25-vuotta, sehän on ihan vitun teini vielä. Mut kyl sen vittu huomaa sen käytöksestäki.”

Toimii hirveen hyvin tollasella aikuisella, teini-iän jo kauan aikaa sitten taakseen jättäneellä ihmisellä tollanen pieni uho siivittämässä puhetta.

Tän erittäin viihdyttävän tarinatuokion jälkeen oli eittämättä selvää, miten jokainen ihminen on joko runkkari taikka vaihtoehtoisesti paskiainen. Söpöä! Kerrassaan uskomattoman virkistävää ja ennen kaikkea mielenkiintoista kuunnella, miten ihmiset ovat runkkaamassa kotisohvillaan. Toisaalta, mitäpä muuta sitä runkkarit tekiskään. Hölmö minä.

Joistain keskusteluista sitä jää vaan sellanen WOW-fiilis ja niitä jää miettimään pitkäksi aikaa. Tää oli kyllä ihan ehdottomasti yks niistä keskusteluista. Eikä mitenkään erityisen positiivisessa mielessä.

Tulipahan kokeiltua, että kyseisen kuppilan juomalasit kestävät 25-vuotiaan teini-Emmin puristusta oikeinkin hyvin. Hetkittäin pelkäsin räjähdystä sekä omalta, että juomalasin puolelta, mutta molemmat säilyttiin nätisti räjähtämättöminä.

Olis ollu sääli, jos pirstoutuva lasi olis viiltäny kämmenen verille justiisa ennen reissua helvetin hirveään Indonesiaan.

Puolen tunnin jutustelun jälkeen miun oli pakko sanoa, että nyt on nälkä, mennään kotiin, koska en enää yksinkertaisesti pystyny kuuntelemaan tän ihmisen juttuja. Tää keskustelu oli muutenkin ehkä enemmän semmonen monologin tyyppinen, mie keskityin kuuntelemaan. Oikeesti toivoin joka minuutti enemmän ja enemmän etten kuulis yhtään mitään.

Jäin miettimään pitkäksi aikaa tätä kommunikaation kultaista huipentumaa ja verbaalisuuden verratonta ilottelua, enkä yksinkertaisesti voinut todeta muuta kuin voi vittu. Ensivaikutelman voi tosiaan tehdä vaan kerran.

Miun oli ihan pakko jakaa tää teille, koska olin ihan älyttömän häkeltynyt omasta reaktiostani ja myös tän ihmisen käyttäytymisestä. Ihan tosissani jouduin kamppailemaan, etten sano rumia asioita ja puristin sitä lasia rystyset valkosena taukoamatta.

Olispa hienoa kirjottaa, kuinka pystyy olemaan kaikille ystävällinen, vaikka ei ihmisestä pitäisikään. Mie en ilmeisesti pysty ja se harmittaa minuu vähän, tai aika paljonkin. 

Ps. Passi on edelleen kateissa, bikinit riekaleina ja jalasta ei sanonu lääkäri mitään.

Moikka,

Emu