Vastahan sie tulit kotiin

Miten ihmiset suhtautuu siihen, että mie lähen taas reissuun?

Äitikarhu: *Helvettiin asti ulottuva huokaus* ”Nonii, annaha nyt olla.”

Tämä kommentti kuuluu kohtuullisen tiiviiseen tahtiin äitin suusta, kun kerron hänelle miun suunnitelmista. Siinä on puolet sitä, että hän on vähän vanhanaikainen.

Vakkariduuni, omakotitalo, auto ja perhe olis semmonen Surpalle mieleinen suunnitelma.

Puolet on myös sitä, että miun suunnitelmat, varsinkaan viimeaikaiset, ei ole ihan sellasia tyypillisimpiä kakskytviisvuotiaan suunnitelmia.

Se ei haittaa, koska tämä tällä hetkellä käynnissä oleva jumalaton suorittamisen ja urakeskeisyyden kulttuuri ei oo minuu varten sitten lainkaan.

Ei ainakaan nyt. Jokainen keskittyköön siihen, mikä tuntuu hyvältä. Miusta tuntuu hyvältä se, että mie kirjotan kuukauden päästä palmujen alla. Ai että.

Mikkis, eli siis oletettu isäni: *Pyörittää päätä villasukat jalassa sohvalla istuen*

Hän on nyt menneen kevään ja kesän aikana ruvennu epäilemään, josko hän ei kuitenkaan ole miun isä. Rakkaat pikkuveljet myötäilevät Mikun (iskä) reaktiota.

Ilmoille on Mikkiksen toimesta heitetty ajatus, että oiskohan voinu vauvat vaihtua vuoden 1993 maaliskuussa Lappeenrannan keskussairaalassa. Muu perhe on suhtautunut ajatukseen huolestuttavan myötämielisesti.

Eli jos joku nyt haluaa adoptoida ihailtavan tasapainoisen, raivoraittiin, savuttoman ja erittäinkin rauhallisen nuoren 25-vuotiaan naisen, ni voi ottaa yhteyttä ihan suoraan minuun itseeni.

Oikeesti miulla on ihan paras perhe. Ja oon mie sitä paitsi ihan molempien miun vanhempien näkönenkin.

Ja jos en oliskaan, ni varmat perimän merkit on äitikarhulta lahjana saatu ihan uskomattoman tyylipuhdas vapaan hiihtotyyli ja iskältä peritty järisyttävän hyvä huumorintaju.

Meijän pihan pihlajanoksalla istuva orava on mitä mainioin näyte miun isän huumorintajusta. Tää maailman suurin yksilö on saanut aikaan suunnatonta iloa ohikulkijoissa. En ihmettele, sillä on Onnisen lippiskin päässä. Henkeen ja vereen Suikkanen.

 

Ystävät, kaverit, toverit ja muut muruset on olleet ihan innoissaan tulevasta reissusta. Toistan itseäni, mutta ootte työkin vaan aivan parhaita. Ootan innolla, että saan jokaisen vuorollaan Leville miun luokse. Sydän.

Mummolle en luonnollisestikaan ole vielä uskaltanu kertoa. Hypoteesi hänen reaktiolle olis tuo äitikarhun sanoma vähän terävämmin todettuna. Ymmärrettäköön.

28 päivää, ni mie oon lentokoneessa, jiihaa!

-Emu