Voi itku.

Kaikki eivät ole sitä vielä myöntäneet, mutta kyllä se on nyt kuulkaa niin, että syksy on täällä. Sen tietää siitä, että koivujen lehdet kellastuu. Sen tietää siitä, että illat pimenee ja viilenee nopeemmin. Sen tietää siitä, että kaupat mainostavat ja myyvät uusia koulutarvikkeita. Ja ennenkaikkea siitä, että pienet ihmiset innoissaan aloittavat koulun. Ja toiset, vähän jo isommat, palaavat sinne intoa täynnä.
Tai täähän olis optimaalinen tilanne. Että kaikki menis sinne innoissaan. Jokainen pieni ja tietysti myös suurempi koululainen oikein uhkuis intoa, kun eka koulupäivä lähestyis.

Niin vaan täällä aikuisten maailmassa tiedetään, ettei asia ole lainkaan noin simppeli. Toisia pieniä koululaisia, tai niitä suurempiakaan, ei oteta mukaan. Ensimmäisestä päivästä alkaen, tai ehkä toisesta, jätetään ulkopuolelle. Siihen päälle vielä, kun opitaan, mistä muualtakaan kuin täältä aikuisten maailmasta, lauotaan solvauksia. Siinä se pieni ja edelleen myös se isompikin ihminen miettii ihan yksin, että mikä hänessä on vikana. Yksin. Ypöyksin.

Mie toivon, että niin ei olis. Ei kenenkään ole tarkoitus olla yksin. Ei varsinkaan lapsien. Miun sydän särkyy joka kerta, kun luen uutisen, jossa jonkun syntymäpäiväjuhlille ei oo menny ketään. Ei ketään. Se pieni ihminen odottaa toivoa täynnä. Odottaa ja odottaa. Ja ketään ei tule. Miten pahalta se voi tuntua, miten se murentaa kaiken mukavasta päivästä leijailleen toivon. Kun katsoo miten äiti korjaa tarjoilut pois, koittaen samalla niellä omaa pettymystään.  Jos miusta, aikuisesta ihmisestä tuntuu niin pahalta, että oon huomenna silmät punasena ja turvoksissa töissä, niin miettikää miltä se tuntuu siitä pienestä ja ennenkaikkea viattomasta ihmisestä, jolla ei ole ystäviä.

Mie en täysin tiedä millä tasolla kiusaamisen vastainen työ on kouluissa tällä hetkellä. Toivottavasti paremmassa jamassa kuin mitä se oli sillon, kun mie olin peruskoululainen. "Ketään ei saa kiusata"   -lause ei estä kiusaamista. Ymmärretäänkö aikuisten maailmassa tämä? Vai toivooko jokainen tämän maailman edustaja, ettei omaa lasta kiusattaisi ja jos toive käy toteen, on tämä aikuinen tyytyväinen ja hiljaa. Toivottavasti ei. Koska siinä missä lapset ovat haavoittuvaisia, osaavat ne myös olla pirullisen ilkeitä toisiaan kohtaan, näin mie oon kuullu. Ja sillon meitä, teitä, aikuisia kaivataan puuttumaan tilanteisiin ihan todella.

Keskustellaanko kouluissa siitä, mitä kiusaaminen voi oikeasti aiheuttaa? Mihin se voi ihmisen ajaa? Keskustellaanko, vaikka ei oltais havaittu kiusaamista? Tässäkin asiassa mie uskon ennaltaehkäisyyn. Vähän niiku tossa lapsiasiassakin. Lapset voivat olla haavoittuvaisia, lapset voivat olla ilkeitä, mutta tyhmiä ne eivät ole. Ne pystyvät käsittelemään perusteluja ja ymmärtävät, että teoilla on seuraukset. 

Mie oon kuullu näistä Kiva Koulu -jutuista. Mie oon myös lukenu lappeenrantalaisen äidin kirjotuksen siitä, miten Kiva Koulu -kampanja(?)lla voi vaikka esimerkiks pyyhkiä perseen. Että ei se vissii oo ns. rokannu ihan toivotulla tavalla sitten sekään. Tällee Lappeenrantalaisittain voitais vaikka sanoa, että meni ku sähköjenvetäminen Marian aukiolle. Ni ei menny, jos joku ei tienny. 

Joo tiedän, itsemurha- tai huumekoukkukertomukset ei kuulu ekaluokkalaisille, mutta yläasteikäset on jo valmiita kuulemaan, että millasia ne seuraukset voi olla. Ja pienille lapsille selitetään ne mahdolliset seuraukset ikään nähden sopivalla tavalla. Onhan miunkin röökiaskissa kuva vauvasta tupakka suussa ja ihan hyvin oon tajunnu, et jos polttaa ni muuttuu vauvaks. Ei pidä aliarvioida meitä ihmislapsosia. Että tehtäiskö tästä maailmasta edes vähän parempi paikka ja pidettäis huoli, että siihen kiusaamiseen puututaan jos sellaista havaitaan. Eiköhän tässä olla hyssytelty ihan riittämiin. Emu on puhunut.

"Nyt ei enää hempeily auta, on otettava järeämmät aseet käyttöön"
-Vilttitossu