HOPE

Taas se on todistettu, että koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Elämä on ihmeellinen asia ja hetkessä se voi kääntää kaiken päälaelleen. Mun pitäisi olla tällä hetkellä superonnellinen ja helpottunut, sillä syksyn kirjoitukset ovat nyt ohi ja kaikki kiva on edessä. Näin ei kuitenkaan ole.

Viimeiset päivät ovat olleet todella rankkoja minulle varsinkin henkisesti. Keskiviikkona pieni kanini Iivo sairastui ja sen tila meni kokoajan vain huonommaksi ja huonommaksi. Kaikki suunnitelmat huolellisesta kertaamisesta vielä ennen psykologian kirjoituksia jäivät, kun huolehdin vain pupustani. Aamut, illat ja yöt menivät itkiessä ja stressatessa. Psykologian kirjoituksiin suuntasinkin perjantaina itkusta turvonneiden silmien ja vähäisten yöunien kanssa. Olin huolesta soikeana, sillä isäni oli menossa Iivon kanssa eläinlääkäriin ja pelkäsin vain pahinta. Kirjoitukset olivat siis viimeinen paikka, jossa olisin halunnut sillä hetkellä olla, sillä takaraivossa kolkutti kokoajan huoli pupustani, vaikka kuinka yritin keskittyä vaan psykologiaan. Olisiko se enää kotona, kun pääsisin salista pois? Onkohan se siirtynyt jo pupujen taivaaseen? Annoin kumminkin kaikkeni ja yritin suoriutua kirjoituksista niin hyvin, kuin siinä tilassa oli mahdollista.

Eläinlääkäri oli myös tehnyt kaikkensa ja antoi vielä 50% mahdollisuuden pienelle pupuselleni toivoa selvitä. Tällä hetkellä Iivo on hurjan tehokuurin alla ja joudun pistelemään sitä neuloilla ja huolehtimaan sen nesteytyksestä. Täällä siis toivotaan parasta ja tehdään kaikkensa, jotta tuo ennen niin elämänhaluinen pupu saataisiin vielä voimiinsa. Rankinta onkin nähdä toinen noin voimattomana. Onneksi sillä on nyt kipulääkitys, joten kärsimään mahdollisista kivuista sen ei tarvitse enää sekuntiakaan. Nyt en voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Toivottavasti tämä pieni taistelija saadaan vielä kuntoon...