112 calling

Olin taputellut tunnit lastenkodissa. Onnistunut siinä mitä ehkä eniten jännitin. Ollut oma itseni ja saanut nuoret kiinnostumaan sekä innostumaan tunneista. Olin salaa hiukan ylpeä itsestäni. Kävin tunnit läpi koulukaverini kanssa. Siinä mietittiin mihin aika on kulunut. Miten paljon olemme oppineet ja mihin tie viekään tämän jälkeen. Suunnitelmia ja haaveita tulevaan on monenlaisia...

Katson puhelinta astuessani ulos autosta. Vastaamaton puhelu ja yksi vastaajaviesti. Kuuntelen viestin pikaisesti ennen hissiin menoa, sillä siellä kuuluvuus lakkaa. Viesti on aiemmalta työnantajalta. Sieltä mistä en olisi oikein halunnut lähteä, sieltä missä oli mahtava porukka tärkeän työn äärellä, sieltä missä virkapuvussa ärsytti ainoastaan revenneet sukkahousut. Tarjous jota oli punnittava päivä jos toinenkin.

Äiti on usein sanonut, että älä muuta sitä mitä ensin valitsit. Olen pitänyt ohjenuorasta kiinni remontin keskellä. Nyt mietin päteekö se muuhunkin kuin värien maailmaan. 

Mietin miltä tuntuisi laittaa luurit taas päähän. Katsella kolmea näyttöä lähes yhtäaikaa. Kirjoittaa, kuunnella ja puhuttaa. Seurata tarkkaa ohjeistusta ja puhaltaa yhteen hiileen. Olla aallon harjalla. Apuna hädässä. Saada kiitosta asiakkaalta viikkoa myöhemmin. Niin. Eihän sitä oikein osaa edes selittää. Hienolta.

Totuus on, että jos toinen meistä työskentelee ilmassa ja toinen maan alla, on yhteinen arki pian se joka tarvitsisi apua. Ja koska hengitän rakkaudesta, en aio vaarantaa sitä mistään hinnasta. Tuskin seksologian opinnotkaan rakkauden rinnalla hukkaan voivat mennä...

Kiitos. Siitä, että saan itse valita suunnan.