Kun suru on suunnaton

Aloitan tauolta paluuni siitä kipeimmästä. Rakkaan pappani menetyksestä.

Olen kasvanut suuren osan lapsuusajasta isovanhempieni kanssa. Ikäistään nuoremmalta, liikunnallisena ja reippaana näyttäytyvä mummi on yhdessä yhtä teräskuntoisen pappani kanssa kuljettaneet minua niin tarhamatkoja kuin matkoille suuren meren tuollekin puolen.

Pari kuukautta taaksepäin pappa oli metsätöissä ollessaan vastannut puhelimeen ja irrottanut kuulokojeen siksi aikaa. Laittanut sen puunrungon päälle, josta pieni nappi tippui ja hävisi. Ehdotin, että menisin koiran kanssa sitä etsimään. Palasimme paikalle ja pienen etsintähetken jälkeen koira merkkasin napin lehtien seasta sammaleelta. Pappa iloitsi tapansa mukaan huutamalla kolme kertaa kovaa ”hei, hei, hei”, mikä oli tapana kaikissa hienoissa hetkissä kuten lätkämaalien tai suuremman kalasaaliin osuessa kohdalle.

Kuukausi sitten pappa hakeutui lääkäriin yks kaks ilmentyneen väsymyksen ja ummetuksen vuoksi. Tavanomaisten todennäköisyyksien jälkeen todettiin pian, että vatsaontelossa on runsaasti askites nestettä. Veriarvot edelleen esimerkilliset, tutkimuksissa ei löydy poikkeavaa, nestettä kertyy useita litroja päivässä. Nesteen kertyminen viittaa vakavaan tilaan joka tässä tapauksessa näytti olevan vatsakalvon syöpä. Aina vahvasta ja reippaasta miehestä tuli viikossa sen vastakohta. Hoitoja ei voitu aloittaa huonon yleistilan vuoksi, eikä leikkaushoitokaan ollut mahdollinen. Ennuste oli huono. Aggressiivinen syöpä etenisi nopeasti.

Pappa nukkui pois perheensä läsnä ollessa vain muutama viikko lääkärikäynnin jälkeen.

 

En voi käsittää, että olet poissa. En voi ymmärtää, että tässä kävi näin. Et enää ole täällä innostumassa kun ehdotan uutta matkaa, et enää pitämässä hauskoja puheita Juhannuksena. Et enää suukota mummia ennen aamupalaa. Et ole halaamassa kun tulen käymään. En ymmärrä, että olet poissa.