Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Ihanaa, että olet löytänyt uuden, tai ehkäpä uudelleen, blogini äärelle <3 Kiitos siitä!

Matkaani olen kulkenut pian 30 -vuotta. Siitä varhaisimmat Savonlinnan Miekkoniemellä. Muistan elävästi leikit ystäväni kanssa noilla kaduilla, tunne oli täysin huoleton ja turvallinen. Isovanhempieni riesaksi kopsahdan edelleen samaisen ruokapöydän äärelle aika-ajoin, täysin samalla asenteella.

Vain yksi voi olla ainoa - kotikaupunki

Isäni työ vei meidät tästä turvallisesta kuplasta isommalle kirkolle, Tampereelle. Siellä kasvoin lisää ja suoritin koulujakin. Otin vastuuta omasta kodista sekä koirista. Vuodet kuluivat kuin minuutit – ainakin näin tänään ajattelen. Sitten menin ja rakastuin. Ja lujaa rakastuinkin. Lentäjäopiskelijaan, joka muutti nurkkiini kahden viikon jälkeen, eikä ole vielä vuosienkaan saatossa nurkista halunnut kulua pois – onneksi!

Samalla ponnistin ja loikkasin uudelle uralle itsekin, Pelastusopistoon ja hätäkeskuksien niin ihmeellisen kiehtovaan, maanalaiseen elämään. Kunnes muutokset molempien työssä pyyhkäisivät meidät ulkomaille – Teneriffalle. Työn perässä sieltä kuitenkin palattiin Suomeen vaikka Saksaan oli jo muuttopäivä sovittuna.

Nyt ihmetellään pääkaupunkiseudun suurta, vieraalta tuntuvaa vilinää ja mietitään mikä meitä kulman takana odottaakaan...

Liity mukaan ihmettelemään!

Sanni