Ensimmäistä kertaa äidiksi ensilumien saattelemana

Samalla kun inhoan talven ensimmäisiä lumia, rakastan sitä. Rakastan sen puhtautta, valkeutta ja kauniita maisemia. Mutta kaikkein eniten rakastan siinä sitä, että se tuo mieleeni, joka ikinen kerta jotain suurta. Nimittäin ajan jolloin tulin ensi kertaa äidiksi. Näin tapahtui jälleen eilen ensimmäisten hiutaleiden tanssiessa kohti harmaata maata.

Kohta on viisi vuotta siitä kun ensilumi peitti maan valkoiseen vasta itsenäisyyspäivänä. Tuona päivänä olin neljän seinän sisällä kuuman geelipussin kanssa, kiikkuvassa nojatuolissa istuen. Odotin miestäni jo aamuyöstä, kello 4.00 asti kiikkuen siinä natisevassa tuolissa, huokaillen, katsoen kun viereisessä sängyssä puuskuttava nainen haettiin kohti synnytyssalia ja kestäen supistuksia yksi kerrallaan. Kun mies sitten saapui paikalle, muistan hänen avaavan pienen ikkunan verhon ja tokaisevan, että "Katso! Siellä on lunta!". - Itse en ollut edes huomannut lumen tuloa.

Tuona päivänä meidän kaunis pieni esikoinen syntyi ensilumien saattelemana, äidillä puristavat sairaalakengät jalassa ja väsyneenä, mutta onnellisena ja mieli uuteen avoimena. Saavuin sairaalaan asfalttia pitkin kenkien kopistessa ja lähdin pois vauvan ja turvaistuimen kera lumen narskuessa kenkieni alla.

Pian, reilun kuukauden päästä meidän sängyn reunalla istuu 5-vuotias tyttö, kauniissa prinsessamekossaan, avaten karkkeja papereistaan ja heilutellen pieniä varpaitaan ilmassa. Ja kuka tietää jos tuolloin ikkunasta voi katsoa lumihiutaleiden tanssia, jälleen kerran.