Himmailua, jännitystä ja juoksukuntoa

Tällä hetkellä lenkkarit ovat toistaiseksi kävelemistä varten. Sairasteluiden takia sain ohjeeksi ja päätökseksi, että edetään seuraavaan vasta pienen tauon kera. Nyt olen yrittänyt ottaa rennosti ja himmata omaa tahtiani, muutenkin kuin juoksemisessa. Helpommin sanottu kuin tehty tälläisenä jonka olevinaan täytyisi tehdä jatkuvasti jotain. Vaikka menossa on pieni tauko itse lajista, päätin kertoa siitä hieman miten tähän asti on mennyt. Itse X-Runeihinhan on pian enää vain kuukausi ja voin todeta, että jännittää jo kamalasti. 

Juoksukunnosta. Vaikka sairasteluiden takia oli jo itsestään taukoa, jännitin seuraavaa juoksu kertaa. Pelkäsin, että kunto on romahtanut takaisin siihen mistä on lähdetty. Onneksi näin ei ollut vaan askeleet kantoivat alun tukkoisen olon jälkeen mainiosti. Muistan vieläkin, kuinka 2 minuuttia juoksua tuntui raskaalta ja siltä kuin lantiolle olisi sidottu painava tykin kuula jota vedän perässäni. Nyt menee jo lähes tunti hölkäten, silloin tällöin koitan laulaa korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin testaten onnistuuko puhuminen, jotta tiedän meneväni Takomotrainingista saadun ohjelman mukaan oikeaa vauhtia. - Eli pitää pystyä puhumaan - tahtia.

Toisinaan tuntuu, että juoksutreenit ovat yhtä himmailua ja että tapahtuuko tässä nyt ollenkaan mitään? Mutta muutama vuosi taaksepäin ajateltuna voin todeta, että tapahtuu ja enemmänkin. Tuolloin melkein verenmaku suussa halusin juosta, pääsin johonkin asti ja lopetin. Ei lainkaan oikea taktiikka. Nyt on oikea taktiikka, tapahtuu ja tunnen, en vain pitäväni vaan rakastavani tätä lajia.

Nyt jään kumminkin hetkeksi vielä himmailemaan, jännittämään tulevaa ja vielä minä laitan kaikki peliin jotta tavoitteeni, joka on kisassa maaliin asti pääseminen, muuttuisi todeksi. Sitä ennen on kumminkin kuunneltava kehoa.

Jotta se onnistuisi.