Koskematon valokuvaus

Hätkähdin. Tajusin, että yksi rakkaimmista on pölyyntymässä pöydällä ja akku on täysin lopussa. Kamerani, joka on ollut koskematon. Samaan aikaan eräässä valokuvaukseen liittyvässä facebookin ryhmässä kysyttiin pitkästä aikaa "Mitä kuuluu?". Hyvää kuuluu. Käännyin katsomaan kameraani, johon auringonsäde osui, tuoden esiin leijailevat pölyhiukkaset. Niinhän se menee, jos kiinnostuksen aiheita on monia, joku jää unholaan hetkeksi ja toiseen satsataan senkin edestä.

Kun omistaa jonkin näköisen "valokuvaajan silmän", on tullut taltioitua pikseleiden sijaan verkkokalvoille. Auringon paistaessa, kevyet lumihiutaleet leijailevat taianomaisesti kimallellen. Kodista löytyy arkisista asioista seinälle muodostuneita yksinkertaisen kauniita auringon tuomia varjoja. Valkoiset puut kääntävät katseet henkeä salpaavaan horisonttiin ja pakkanen tekee luonnolle ihmeitä.

Huokailen. Kameran yläpuolella leijuu hiukkasia. Pölyhiukkasia.

Tauko tekee hyvää, ne sanoo. Uskon siihen. Ja olen päättänytkin tällä viikolla ottaa asiakseni ikuistaa kaunista pakkasen luomaa maisemaa ja tyhjetää pääni sen sisältämistä ideoista. Latasin kameran, otin sen käteen ja odotan innolla mitä matkan varrella tulekaan nähtyä. Tällä kertaa pikseleiden kautta.