Kun tajusin olevani suorittaja

Do to -listoja pään sisällä.
On tehtävä jotain ensin, ennen kuin voi keskittyä johonkin mitä oikeasti haluaa.
Täytyy olla täydellinen.
Ei saa tehdä virheitä, eikä epäonnistua.
On pakko jaksaa.

Luulin saavani voimaa niin, että kaikki pään sisällä olevat asiat ovat ensin hallinassa. Ensin täytyi olla siisti koti, ennen kuin pystyin keksittymään mihikään muuhun. Siivoaminen ei huvittanut, mutta jos halusin tehdä jotain mukavaa, oli ensin tehtävä pään sisäinen do to -lista tyhjäksi.

Todellisuudessa se ei tyhjentynyt koskaan, koska en antanut sen tyhjentyä.
Enkä niin ollen päässyt tekemään täysillä sitä mitä oikeasti haluan.

Luulin saavani mielihyvää siitä, että asiat ovat tip ja top. Oikeasti siitä seurasi vain stressiä, koska miten joka hetki asiat voisikaan olla juuri niin kuin olin suunnitellut. Saatoin unohtaa itseni ja vihasin itseäni jos en jaksanut tehdä asioita, joita pään sisälle kerrytettynä löytyi miljoonia. Tuntui, että minun ajatukseni ja tunteeni ovat vääriä ja tukahdutin niitä tekemällä, jotta olisin täydellinen. Jotta kelpaisin itselleni sekä muille.

Väsähdin ja tajusin olevani suorittaja.

Suorittaja, joka tekee asioita pakosta. Ei halusta. Suorittaja, jonka täytyi olla täydellinen. Muistan mistä se alkoi muutamia vuosia takaperin, muistan kun ajattelin, että nyt haluan olla täydellinen. Kaikessa. Mikään ei tuntunut riittävä, enkä tuntenut ylpeyttä itsestäni. Silloin en osannut aavistaa, että täydellisyys voisi koitua jopa kohtaloksi.

Täydellinen. Onko sellaista edes olemassa?

Käytin voimavarojani, koska halusin että muilla on asiat hyvin. Luulin, että silloin minullakin on. Sitten vasta sain keskittyä itseeni. Vastuunottaminen pelotti. Ajattelin silloin, että täytyy olla täydellinen, eikä saa tehdä virheitä ja on suostuttava kaikkeen, koska ethän muuten olisi täydellinen. Ja se vastuu täytyi hoitaa ensin pois alta, ennen kuin taas sain miettiä mitä haluan oikeasti tehdä.

Luulin antavani itselleni rauhan vain tekemällä.

Nyt olen antanut itselleni rauhan. Olen keskittynyt miettimään mitä oikeasti elämältäni haluan ja mihin voimani riittää. Olen opetellut sanomaan ei ja teen asioita mitä haluan tehdä. Joskus joudun hokemaan itselleni, että mitä minä oikeasti haluan nyt tehdä, jotta ajattelisin niin sanotusti oikein.

Oikeasti halusta, eikä pakosta.

Joskus suorittaminen on varmasti myös hyvä asia, mutta jos se alkaa vaikuttamaan omaan hyvinvointiin kannattaa alkaa miettiä mitä oikeasti haluaa tai tarvitseeko kaiken olla niin täydellistä. Pidän siivoamisesta, mutta joskus se ei välttämättä olekkaan hyvä vaihtoehto sille hetkelle, joten olen antanut rauhan ja yrittänyt sietää kaaosta ja epäjärjestystä. Se on tehnyt tehtävänsä. Nyt osaan ajatella, että siivoamaan kerkeää myös sitten kun jaksaa.

Siivoaminen on yksi esimerkki monien asioiden joukossa.
Olen armollisempi itselleni ja vähempikin riittää.

Nyt voin kävellä keittiöön ottamaan kupin kahvia, ilman että hokisin päässäni olevani laiska tiskivuoren nähdessäni. Pujottelen lelukasojen läpi tyynenä miettien, että sitä kerkeää vielä. Jos en halua tehdä jotain voin sanoa ihan hyvin kaksi kirjainta, E ja I yhdistettynä ja kun haluan tehdä jotain asioita nautin niistä täysin siemauksin. Vielä on matkaa, mutta uskon pääseväni liiasta suorittamisesta eroon ja elämään elämää taas täysillä. 

Työstäminen on aloitettu ja huomaan oloni olevan huomattavasti energisempi.

Vielä suunnittelen päiviä ja tekemisiä, koska lapset tarvitsevat rutiinit. Niin tarvitsen minäkin, mutta en suutu itselleni jos se ei sinä päivänä välttämättä syystä tai toisesta juuri niin etenekkään. Eikä se välttämättä edes ole minun syyni. Tiedän sen, mutta suorittaja sisälläni voi sanoa toista. Nyt olen kuuntelematta sitä, joka istuu toisella olkapäälläni latelemassa to do -listaa, joka ei lopu ikinä.

Sain viime viikolla laittaa ystävälleni hehkutusviestin paremmasta olosta.
Pitkästä aikaa.
Se on jo erittäin hyvä merkki.